Namupala

Rasia

Mika Hyssi

Kävelen ajatuksissani kohti kotia. Parin minuutin toivottoman avaimen etsinnän jälkeen aloin paukuttaa ovea. Viisivuotias koirani kuuli ja alkoi haukkua. Tutkin vielä kertaalleen housujen ja takin taskut, tyhjensin repun sisällön lumen peittämän pulkan päälle. Ei mitään. Ei kerrassaan mitään. Koira haukkui. Miten nyrkin kokoinen avainnippu voi noin vain kadota?

Hetken epäröityäni otin luudan käteeni ja aloin harjata pihaa. Koira haukkui sisällä luudan heilumisen tahdissa. Hikisen puolituntisen jälkeen räjähdin. Aloin päättömästi hirmuisella raivolla raiskaamaan lunta naapurin pihaan. Äkkiä pysähdyin. Kuulin avainten kilinää. Komensin koiraa olemaan hiljaa. Eihän se uskonut minua. Huonoa ihmistä. Etsin epätoivoisesti avainnippua ottaen mallia koirasta. Kuopsutin lunta kuin paraskin mäyräkoira. Sattumalta housujeni lahkeet pistivät silmään. Toinen roikkui kummallisella tavalla. Ihmettelin ja tutkin asian mitä pikimmin. Tajuttuani tilanteen punastuin. Avainnippu oli tippunut housujen taskuista hassusti. Miten noloa. Avasin etuoven ja astuin sisään. Koira pomppi ja vinkui ilosta. Isäntä oli vihdoinkin tullut kotiin.

Lähdin koiran kanssa pihalle. Koira hyppi energisesti. Se oli iloa täynnä. Vaivihkaa kolasin lumet naapurin pihalta. Annoin koiralle tehtävän. ”Etsi! Hae keksi!”. Koiran etsiessä epätoivoisesti namupalaansa muistui mieleeni päivällä sattunut kadonneen avainnipun metsästys. ”Nyt tiedän miltä koirasta tuntuu”, ajattelin ääneen. Koira haisteli paikkoja löytämättä keksiä. Hymyilin. Purskahdin nauruun. Lähdin auttamaan koiraani. Kuopsuttelin ja haistelin aluetta. Koira teki perässä. Kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta.

Anna toimitukselle uutisvinkki! Voit vinkata myös anonyymisti.

Seuraava:

Tuoreimmat