Raakkuva kunnanjohtaja

Pieni kylä

Samuli Kinnari

Kauppias Reijo Kuoppalan liikkeen ovi pysyi visusti kiinni, vaikka lauantai-iltapäivä oli vasta puolessa. Kello näytti kolmea. Kaupassa tehtiin inventaariota. Kuoppala oli tunnettu ahkeruudestaan ja huhki nytkin hiki hatussa myyjien apuna hyllyjen keskellä. Olikin oivallinen aika ynnäillä kaupan tavaratilannetta. ”Aina voi vain parantaa. Suunta ylöspäin”, mietti Kuoppala keksimäänsä mottoa ja myhäili. Hän oli onnellinen mies. Olihan hän ollut vaimon kanssa juuri talvella pitkällä hiihtolomalla Lapin hangilla. Reissun päälle kaupalla vietettiin syntymäpäiviä. Liike täytti viisi vuotta. Sen kunniaksi Reijo Kuoppala moiskautti hellän pusun jokaisen naisasiakkaan poskelle. Miehiä hän kätteli. Hiki vain virtasi, kun Kuoppala punoitti mustassa puvussaan kahvipöydän vieressä. ”Niin ne vuodet vierivät”, kauppias mietti hiljaa itsekseen.

Keväinen viikonloppu hujahti nopeasti ja maanantaina oli aika palata arkeen. Kunnanjohtajan olemuksesta kajasti vapaapäivien raastavuus. Keijo Niemen takaraivossa oli hiukset pöllyyttänyt tyynynpainauma. Mies tuoksui tunkiolta ja korvakuulolla ei hänen ääntään olisi erottanut kymmenen päivää putkeen hoilanneesta Paula Koivuniemestä. ”Tuokaa joku kuppi kahvia”, Niemi raakkui pöytänsä takaa käytävän arkeen ja kaivoi aspiriinia pöytälaatikostaan. ”Tässä kahvia Keijo. Jukka muuten taitaa tehdä lähtöä”, sanaili kunnanjohtajan huoneeseen kiireesti ravannut sihteeri Sylvi Kuuskajaste.

Elinkeinotoimensihteeri Jukka Alanen toden totta teki lähtöä. Pahvilaatikoita lojui pitkin tunnetun projektinvetäjän huonetta. Kalju vain kiilteli auringonsäteiden iloisessa leikissä, kun Alanen huhki tavaroitaan paketteihin ja suunnitteli uutta uratulevaisuutta. Olihan hänelle muutama viikko takaperin myönnetty ero Hirvilahden kunnan elinkeinotoimensihteerin virasta. Jokusen päivän kuluttua Alanen jo istuu Puuniemen kaupungin elinkeinotoimenkoordinoijan huoneessa laatimassa mielenkiintoisia hankesuunnitelmia. ”Sekös Keijoa niin harmittaakin”, Alanen naureskeli. ”Olimmehan me aika parivaljakko. Mutta onko meissä todella niin paljon samaa näköä, kuin on kylillä väitetty?” kysyi elinkeinotoimensihteeri vaimeasti itseltään ja siirtyi peilin eteen vertailemaan omaa pärstäänsä kunnanjohtajan naamaan. ”Ehkä vähän”, kuului vastaus pienen pohdinnan jälkeen.

Kunnanviraston vieressä nuorten työpajalla paiskittiin hommia. Ompelimon tytöt kuuntelivat radiota, juorusivat ja surrauttivat taas pätkän saumureillaan. Puutyöpajalla ei hymy ollut yhtä herkässä. Nuoret miehet olivat liiaksi esitelleet insinöörintaitojaan erään pariskunnan nojatuoliin. Vaikka istuimessa oli alunperin liimasaumat, olivat pojat korvanneet kiinnitykset rautanauloilla. Kaiken huipuksi osa uusista kiinnikkeistä oli jäänyt törröttämään ja edelleen viiltämään ikäviä naarmuja asiakkaan lattioihin. Huutia tuli sekä pariskunnalta että pajavahdilta.

”Kesä tulee kyllä tännekin, Keijo rakas”, huikkasi sihteeri Sylvi Kuuskajaste edelleen murjottavalle kunnanjohtaja Alaselle. ”Älä ota Jukan lähtemistä niin raskaasti. Pian linnut laulavat täälläkin”, huhuili Sylvi mennessään takaisin oman työpöytänsä ääreen. ”Kunpa laulaisivatkin”, murahteli kunnanhallituksen jakamiin toiminta-avustuksiin silmänsä jo iskenyt Jukka Alanen.

Hirvilahden kevät oli ollut Jukka Alasen lähdön varmistuttua lähes pelkkää nimenhuutoa. Kunnan paikallislehden toimituksessa oli kiivaasti mietitty, miten muutamaa kuukautta aiemmin alkaneen tietotekniikkaprojektin nimi kirjoitetaan. Hanke oli nimeltään webbi-Hirvilahti.net. Koulutuslautakunta puolestaan oli mietiskellyt uuden otsakkeen kunnan ala-yläaste-lukiolle. Hirvilahdella nimittäin oli harvinainen peruskoulun molempien tasojen ja lukion yhteenliittymä. Koulun nimeksi tuli Hirvilahden oppilaitos. Tarjolla oli muitakin ehdotuksia, mutta lautakunta valitsi persoonattomimman.

”Kunnanjohtajan olemuksesta kajasti vapaapäivien raastavuus.”

Anna toimitukselle uutisvinkki! Voit vinkata myös anonyymisti.

Seuraava:

Edellinen:

Tuoreimmat