Undulaatin elämää

Kolumni

Tanja Kallio

Olin juuri vienyt pyykkini pesukoneeseen ja kuljin tyhjä, muovinen pyykkikori kainalossa kohti huonettani. Matkalla kuitenkin huomasin, kuinka sohvamme suorastaan huusi minua hetkeksi lepäämään. Päätin pitää luovan tauon ja hyppäsin sohvalle.

Katsellessani kattolautoja mieleeni (en todellakaan tiedä miksi) tuli undulaatit. Aloitin syvällisen mietiskelyn ja mitä enemmän mietin, sitä enemmän mieleni teki omaa undulaattia. ”Ei minulla ole aikaa hoitaa undulaattia”, totesin itselleni. Oli kuitenkin suuri kysymysmerkki, miten poistaisin undulaatit, nuo häkissä kyyhöttävät tiput, ajatuksistani. Nousin makuuasennosta sohvalle istumaan ja tavoittelin pyykkikoriani. ”Tämä kelpaa”, ajattelin ja laitoin korin päähäni. Katsellessani pyykkikorin raoista ulkomaailmaa, mieleni teki laulaa, halusinhan kokonaisvaltaisen kuvan undulaatin elämästä. Siinä hetken viserrettyäni paikalle saapui äitini, joka loi minuun oudon ja kysyvän katseen. ”Pitäisiköhän selittää jotenkin vai liueta paikalta sanomatta mitään?” mietin itsekseni. Äippäni seisoi edelleen sanattomana, joten päätin tehdä aloitteen ja sanoin: ”Tältä siis tuntuu undulaatista”.

Otin pyykkikorini ja jatkoin matkaa huoneeseeni…

Anna toimitukselle uutisvinkki! Voit vinkata myös anonyymisti.

Seuraava:

Edellinen:

Tuoreimmat