Epäonnea onnessa

Fisurannan Fiske

Mika Hyssi

”Vilisevät maisemat sentään! Onpas täällä puita!” huusi Fiske hummallensa ja osoitti vieri vieressä törröttäviä mäntyjä. Fiskellä oli hyvä olo. Hetken aikaa. Pian mielessä oli vain Teresan äkillinen lähtö. Fisken Rantalaimplantti -niminen hevonen kopisutti tietä pitkin eteenpäin.

Teresa laahusti tietä pitkin. Pian hän huomasi tienviitan. ”Ei härre hyvä sentään, tämähän on Fisuranta”, sanoi Teresa ihmetellen. ”Kaikki tiet vievät Fisurantaan. Pakkohan se sanonta on uskoa. Nähtävästi paikkani on Fisken rinnalla. Sen tämä matka todisti”, pohti Teresa ja palasi kotiin.

Iltasella Fisken palatessa Fisurantaan…

”Tervehdys hevosmatkaaja”, huudahti Fiskelle tuttu ääni. ”Kappas, sehän on Aino Vaino, Fisurannan ainoa juoruämmä. Onkos hyviä juoruja tarjota?” kysyi Fiske uteliaasti. ”Semmosen jutun oon kuullu, että se Fiske olis taas ukkomies. Teresa on kuulemma palannut. Mutta älä kerro kellekään, lupasin näet ittelleni olla levittelemättä tätä asiaa. Erityisesti asianomaiset…” Aino lopetti äkkiä tajuttuaan, että oli lörpötellyt ohi suunsa – taas.

Fiske kaahasi torpallensa, niin lujaa kuin hevosvoimat vain riittivät. ”Hanaa, hanaa!” huusi Fiske. Torpassa tosiaan paloi valot. ”Teresa! Teresaa! Oletko sä sä? Etsä viitsisitsä vastata?”, hätäili Fiske. ”Minähän täällä olen. Tule sisään sieltä kylmästä”, sanoi Teresa lempeällä äänellä. ”Täällä on lämmintä soppaa.”

Fisken elämä oli jälleen järjestyksessä. Tai niin hän luuli, kunnes Teresa sanoi vihjailevasti haluavansa lapsen – eikä siinä kaikki. Ensi vuonna Fisken olisi korjattava torppa läpikotaisin. ”Tuleepa taas pirunmoinen uusi vuosi”, tuhahti Fiske ja kaappasi Teresan syliin. ”Aloitetaanpa siitä lapsesta.”

Anna toimitukselle uutisvinkki! Voit vinkata myös anonyymisti.

Seuraava:

Edellinen:

Tuoreimmat