Leidin ladattu ase 1/2

Kenraalin päiväkirja

Mika Hyssi

Huhtikuun leudot päivät kolottavat kenraalin vasenta jalkaa. ”Perkele!” kaikuu talossa. Vanhan sotaratsun päällekäyvä kiroilu takan äärellä ei ole kaikkein mieluisinta kuultavaa. Hektisen kirosanojen sarjan jälkeen vihlonta alkaa hellittää. Kenraali Waterberg päättää ottaa nokkaunet.

Ikävät muistot pulpahtavat pintaan. Waterberg näkee edelleenkin painajaisunia parin vuoden takaisesta ampumavälikohtauksesta, jossa hän melkein menetti ainoan ystävänsä Varusvarikolla. Uni toistuu yö yöltä samanlaisena. Ja joka yö kenraali herää hiestä märkänä. ”Perhanan sotasessioita yölläkin. Kyllä on kutistajalle hommia tässäkin jääräpäässä”, murahtelee Waterberg itselleen.
Kenraali on taittamassa itseään yöpuulle, mutta samassa ovikello soi. ”Herra kenraali! Kenraali Waterberg, avatkaa!” kuuluu oven takaa. ”Tuota ääntä ei voi olla tunnistamatta, sehän on Mustikkajoki”, höpöttää Waterberg itselleen ja avaa oven.

– Anteeksi nyt tällainen yöllinen keskeytys, herra kenraali, mutta asiani on luodintärkeä. Voinko tulla sisään?
– Mrr, kyllä kai sitten. Minähän tässä kyllä kallonkutistajaa kaipaan.
– K-kiitos. Toin mukana yhteisen tuttavani – tai oikeastaan hän toi minut tänne.
– Ja kukahan tämä ystäväsi on? Äläkä sano, että olet tilannut taas Lada-liitosta jotain tarvikkeita…
– En tietenkään. Tai siis… öh, eihän tämä nyt liity tähän mustapukuiseen vieraaseen. Hän osaa laulaa ja ta-tappaa (gulp)!

Mustapukuinen vieras riisuu naamionsa:
– Hauska tavata, pitkästä aikaa!
– Mitä hemmettiä? Tappaja-Leidi! Miten voit olla vielä elossa?
– Sanotaanko, että leideillä on omat kujeensa. Nyt sisään molemmat!

Leidi on palannut. Ladattuna ja vaarallisena.

Anna toimitukselle uutisvinkki! Voit vinkata myös anonyymisti.

Seuraava:

Edellinen:

Tuoreimmat