Sykäyksiä vailla

Kenraalin päiväkirja

Mika Hyssi

”Meidän on päästävä täältä ja nopeasti. Tämä mies kuivuu kasaan”, vakavoituu Waterberg, samalla yrittäen tyrehdyttää Saarenkedon verenvuotoa.

”Soitanko ambulanssin?” kysyy Mustikkajoki kenraaleilta.
”Jos tuo oli vitsi, se oli aika heikko sellainen. Me olemme keskellä ei-mitään. Miten kuvittelet ambulanssin kulkevan merta pitkin? Hei haloo”, ärjäisee kenraali Waterberg.

”Tarkoitin kyllä sellaista lentävää ambulanssia. Olisi minulla kännykkäkin, mutta –”, keskeyttää Mustikkajoki ja miettii lauseen loppua.
”Kännykkä! Soita apua!” huutaa Saarenketo tuskissaan.
”Mutta valitettavasti se ei toimi. Ei ole kuuluvuutta”, jatkaa Mustikkajoki.
”Se siitä sitten”, huokaisee Saarenketo. ”Kenraali Waterberg, sanokaa vaimolleni ja lapsilleni, että rakastan heitä koko sydämestäni. Ja antakaa tämä vaimolleni”, purkaa Saarenketo ja ojentaa taskukellonsa. ”Se ei ole tavallinen kello”, jatkaa Saarenketo ja veltostuu Waterbergin käsiin.

”Saarenketo? Kenraali Saarenketo!” kutsuu Waterberg ja yrittää herätellä Saarenketoa. Mustikkajoki ja Waterberg elvyttävät Saarenketoa, mutta turhaan. Lopulta Waterberg keskeyttää elvyttämisen ja sulkee vainajan silmät. Vanhan sotakarjun elämä on ohitse.

Waterberg ja Mustikkajoki kaivavat Saarenkedolle haudan.

Hiljaisen hetken rikkoo voimistuva tuuli, joka katkoo oksia saaren muutamasta puusta. Yksi katkenneista oksista muistuttaa hämmästyttävän paljon ristiä. Kenraali noukkii oksan ja asettaa sen Saarenkedon haudan päälle: ”Hyvästi, hyvä ystävä.”

Anna toimitukselle uutisvinkki! Voit vinkata myös anonyymisti.

Seuraava:

Edellinen:

Tuoreimmat