Tuttuakin tutumpi

Kenraalin päiväkirja

Mika Hyssi

Kenraali Waterberg ja Mustikkajoki ovat epätoivoisia. He ovat ei-missään: ruokaa ei ole, apua ei kuulu ja vanha ystävä on haudattu saaren koillisosaan.

Waterbergin päässä kaikuu edesmenneen Saarenkedon viimeinen viesti. ”Mustikkajoki, miten voin kertoa perheelle, että heidän isänsä ja aviomiehensä on kuollut? En ole koskaan tehnyt sellaista”, voivottelee Waterberg.
Mustikkajoki miettii hetken. ”En tiedä. Voin olla tukena, mutta se on varmasti hyvin traumaattinen kokemus meille ja erityisesti perheelle”, filosofioi Mustikkajoki.
”Niin”, vastaa Waterberg.

Päivä kuluu hitaasti kivien peittämällä saarella. Ei tuule enää. ”Shh! Kuulitko tuon, Mustikkajoki?” kuiskaa Waterberg.
”Anteeksi, sir. Ei kai se haise sinne asti”, vastaa Mustikkajoki hieman vaivaantuneesti. ”Taidan olla kuralla”, hän jatkaa.
”En nyt puhu suolistokaasuistasi. Ihan kuin joku viheltäisi. Se voimistuu, kuuletko?” kertoo Waterberg.
”En kuule, mutta näen. Näyttää ihan kalastajalta”, hihkaisee Mustikkajoki ja osoittaa lähestyvää hahmoa.
”Hoi kalamies! Auttakaa meitä!” karjuvat kaverukset. Vene lähestyy yhä nopeammin.

”Ka, tekös olette Kekälesaaren uudet asukkaat?, kysyy kalamies.
”Kekälesaari? Ei, ei, lentokoneemme pakkolaskeutui mereen ja uimme tälle saarelle. Voitteko viedä meidät lähimpään kaupunkiin? Olen kenraali Waterberg ja tässä on Varusvarikon toiminnanjohtaja Mustikkajoki”, kertoo Waterberg.

”Te siis olette ne kadonneet johtajat. Tästähän rapsahtaa meikäläiselle muhkea palkkio. Siis totta maar, hypätkää kyytiin. Sanotaanpa käs’päivää. Olen Fisurannan Fiske, Fiske vaan”, vastaa kalamies.
”Mutta ennen kaupunkiin menoa pitäisi pyydystää parit fisut tai ei ole kotiin menemistä. Ajankuluksi kerron teille, miten huomasin nykyisen vaimoni Teresan olleen minuun hulvattomasti pihkassa jo nuoruusvuosina…”

Anna toimitukselle uutisvinkki! Voit vinkata myös anonyymisti.

Seuraava:

Edellinen:

Tuoreimmat