Muutto

Kolumni

Tanja Kallio

Olen tässä viimeisen 24 tunnin aikana funtsinut, että millainen hamsteri ihmisen täytyy olla, jos hän asuu kahdeksan vuotta asunnossa ja muuton koittaessa asunnosta täytetään yksi roskalavallinen, kaksi pakettiautollista ja kaksi peräkärryllistä tavaraa? Ottaen huomioon, että ihminen on ”yksiössään” asustellut ihan vain itsekseen. Mitä nyt pari hiirtä silloin tällöin seinänraosta putkahtanut kylään, mutta niillä ei ole ollut matkalaukkuja mukanaan.

Ainoa, jonka pakatessani ymmärsin ja hyväksyin, oli iso matkalaukullinen kenkiä. Pitäähän ihmisellä sentään popoja olla. Vaatteita lajittelin periaatteella: Joo, minulla on ollut isot vaatekaapit, mutta nyt lähtee. Oli pakko. Sain kiertoon kolme jätesäkkiä omia vaatteita ja mainitsemisen arvoista mielestäni on se, että jäljelle jäi vielä kolme vaatekaapillista. Viimeisenä kaapin perukoilta löytyi neljän kilon kuula. Siis täydellinen harjoitusväline tulevia urheilukoitoksia varten. Muistan yhden kesän sillä rei’ittäneeni kotipihaa suuren treenihulluuden puuskassa. Sitä en heittänyt pois, vielä täytyy ensi kesänä kokeilla.

Läheiset saivat viestejä: ”Etkös sinä tarvitsekin, nyt saisi täältä ihan hakea.” Toimi muuten erittäin hyvin. Viikon huolellisen pakkaamisen jälkeen rekrytoin joukon kantamaan tavarat autoon ja autosta pois. Kyllä nopeasti sujui, kun olin juttuun kätkenyt vielä pienen porkkanan. Tuntui hyvältä olla fiksu ja saada aikaan.

Pianon kantaminen vaati ihan oman saunaillan, mutta se olikin voimaa vaativa projekti. Silmät ummessa katselin kantajia, kun he veivät pianoa kohti autoa. Yritin purra huulta ja olla sanomatta yhtään mitään ja onnistuinkin siinä mielestäni melko mukavasti. Kerran, ehkä kaksi, sanoin jotain pianon kulmista, seinistä ja kolhimisesta.

Nyt olemme vaiheessa, jolloin jäljellä on loppusiivous, pari laatikkoa autoon ja avainten palautus. Sen jälkeen on hyvä muistella kaikkea kivaa koettua. Ja aika totutella uuteen.

Seuraava:

Edellinen:

Tuoreimmat

Scroll to top