Leppeä alkukesän tuuli pöllyytti hiekkaa Hirvilahden kaduilla. Kylällä oli liikettä. Maanantaipäivä oli saanut kaikki eläkeläiset lähtemään kauppareissulle. Hyllyjen kiertelyn lomassa vaihdettiin kuulumisia.

Jos pisti kymmenen metrin etäisyydellä kunnantalosta korvansa maahan ja kuunteli, soi päässä harppovien askelten ääni. Rumpupiston rehtori Jokinen oli juuri tullut virastosta ulos ja käveli päättäväisesti opinahjolleen päin. “Voi himpskatti”, kuului jo matkalla. Rehtori Jokinen oli vihainen, koska rumpuopiston oppilaspaikkoja oli päätetty vähentää. “Minä vielä näytän”, kuului kävelijän suusta. “Aloha, alla! Nyt vähän vikkelästi tänne näin. Hip-hop, koipea toisen eteen!” kutsui Jokinen henkilökuntaansa. Hetkisen kuluttua hänen huoneessaan seisoi sekalainen joukkio. “Nyt on kuulkaas tilanne sellainen, että jotkut lähtee ja toiset jää. Meiltä on otettu oppilaspaikkoja pois, joten olen päättänyt hoitaa supistukset lakkauttamalla osastoja. Patarumpujen opetus loppuu seuraavan kuukauden alussa, samoin lautasten kiillotuksen opetus. Kaksi siis lähtee”, Jokinen totesi. “Ai niin. Voidaanhan me joitain kursseja lopetettavista oppiaineistakin pitää. Vaimoni Raija on luvannut tulla talkoilla auttamaan”, jatkoi Jokinen. “Eikös se teidän Raija ole ammatiltaan toimistonhoitaja? Mitä se rumpujensoitosta tietää?” kuului epäilevä ääni. “Ei mitään. Mutta häntä kutsutaankin vierailevaksi luennoitsijaksi, jolla on uusia visioita rumpujen soittamisesta”, vastasi Jokinen.

Kunnanjohtaja Keijo Niemi pyöritteli virastotalolla päätään. “Taidan muuttaa jonnekin kauas”, hän mutisi. Niemi suri bridge-kerhonsa kohtaloa. Muutaman kaverin kanssa he olivat taannoin perustaneet puhtaasti viihteellisen harrastuspiirin. Nyt tämän bridge-kerhon epäiltiin salaa juovan kunnanvaltuuston ja -hallituksen kokouksiin varatut limonadit. “Törkeää”, puheli Niemi itsekseen. Epäilykset olivat heränneet, koska bridge-kerhoon kuuluivat sekä valtuuston että hallituksen puheenjohtajat. Kukkaniityn Sanomat oli jo tarttunut aiheeseen. “Olin läsnä kunnanvaltuuston kokouksessa. Seurasin erityisen tarkasti puheenjohtajan tekemisiä. Aivan ilmiselvästi hän viattoman oloisesti avasi limsapullon ja ojensi sen vieressään istuneelle kunnanjohtaja Keijo Niemelle, joka kaatoi sisällön todennäköisesti ämpäriin. Ei yhtä pulloa vielä epäilisi, mutta niitä tyhjentyi kokouksen aikana ainakin 50”, kirjoitti tarkkasilmäinen toimittaja.

Kesäillan kevyt hämärä oli laskeutunut Hirvilahden ylle. Kunnan toisesta päästä kuului kova huuto. Mölinää hämmästeli entisen Hakosen tehtaan kohdalla seissyt mies. Häntä lähestyi polkupyöräilijä. “Ei mitään ihmeempiä. Joku vain näki jotain halkoja taivaalla. Sen jälkeen se ryhtyi hoilaamaan täyteen ääneen halkiolaulua”, pyöräilijä valisti miestä. “Ai jaa. Siis mitä ihmeen halkiolaulua?” mies kysyi. “Ai, etkö sä ole kuullut. No, tässä tulee, ole tarkkana ja tule mukaan, kun pääset sävelestä kiinni”, pyöräilijä totesi ja jatkoi “tässä on minun halkio, mä haluun olla halkio…”