Rakas päiväkirjani,

Nyt kerron tarinan, joka muutti tulevaisuuteni.

Olin noutamassa apteekista jo tutuksi käyneitä sinivihreitä ja keltapunaisia kuulia – syöpälääkkeitä näet. “Terve, taas niitä kuulia,” huikkasin apteekkari Niemensivulle, joka latoi ilmatiiviiseen muovipussiin tusinallisen yököttäviä makuelämyksiä.

“Oho! Nyt on kuule kenraali asianlaita niin, että näitä keltapunaisia ei enää ole kaupan. Niitä ei enää valmisteta. Mitähän minä nyt… justiinsa… tuota… tässä! Nämä ovat varmasti hyviä. Olepa hyvä.”

Kotona avasin apteekkarin antaman kuulavakuumipussukan. Kuulien määrä ja värikirjavuus sokaistutti minut. “Taidanpa maistaa jokaista väriä, joista sitten valitsen parhaimmat.”

Oloni oli illan ajan todella kurja. Aamulla oli jo pakko poiketa lääkärissä. “Herra kenraali, minulla on sekä hyviä että huonoja uutisia. Huonot ensin. Eli teillä on vatta den toliorosis eli mahatauti. Hyvänä uutisena kerrottakoon, että syöpänne on jollain ihmeen tavalla parantumassa. Jatkakaa samaan malliin.

Päiväkirja, kiitos sinulle ja apteekkarin kuulille!