On onni kävellä kävelykatua, kun lunta sataa ja ilma on ihanan raikas. Jalat ottavat askeleita tiheään tahtiin, kunnes se sitten tapahtuu. Sliiiiip… muks. Muutaman enemmän tai vähemmän kauniin sanan saattelemana sitä istuu maassa takapuoli hellänä ja miettii, miksi ihmeessä kädessä
tuntuu jomotusta.

Vaivoin ihminen saa kammettua itsensä ylös. Katsottuaan taakseen, näkee kuinka maata koristaa suuri liukumisen vana ja sekainen kuvio, joka on tullut kaatumisesta. Tarkemmin kun tutkii, huomaa, että lumen alla onkin ollut jäätä. Santaa ei näy lähimaillakaan.

Käden jomotus on tullut siitä, että kaatuessaan on laittanut käden ensin maahan, ajatellen sen ottavan hieman vastaan. Näin ei ole kuitenkaan käynyt ja ranne on murtunut tai pahimmassa tapauksessa katkennut.

Sanat ovat kivuliaan katkeria. Seuraavan kerran lenkille santaämpäri kädessä. Vai olisiko vain parasta jättää ulkoilu väliin…?