Luistellaan kun on ilmoja

Kolumni

Tanja Kallio

Pääsin vihdoin luistelemaan. Tämä on elämäntyöni tai ainakin vinkuminen aiheesta. Nimittäin luistelemisesta. Olin jo täysin varma, että tänä talvena ei pääse hiihtämään, eikä edes luistelemaan, mutta toisin kävi. Odotukseni palkittiin. Hokkareiden ostamisen jälkeen olen tullut siihen tulokseen, että luistelu on kivaa.

Ala- ja yläastekokemukset ja muistot luistelemisesta ovat hirveitä. Eikä asia johdu opettajasta, vaan siitä, että kaunoluistimet puristivat ja painoivat aina. Kuulun siihen ryhmään, jotka eivät tule toimeen kaunokkien kanssa. Olen leveälestinen ja vaikea ihminen muutenkin. Onneni löysin hokkareiden jälkeen. Havaitsin, ettei laji ollutkaan niin tuskainen. Ja nyt on hienoa luistella. Kun jäät sulaa, alan valittamaan siitä, miksi ei teitä jälleen harjata, jotta saisi rullilla kulkevat luistimet kaivaa esiin.

Ainoa jota ihmettelen nykyään – asiasta hieman poiketen, mutta kuitenkin samoilla jäljillä – on se, että mistä johtuu etteivät nykyajan lapset kykene solmimaan itse luistimiaan? Onhan se vaikeaa ja pitää ne saada kireälle, mutta taito pitäisi opettaa. Tätä mietin joskus syvemmin.

Tilaa uutiset sähköpostiisi

Uutiskirje on ilmainen.

Rekisteriseloste

Seuraava:

Edellinen:

Menovinkit

Katso kaikki
Anna menovinkki

Tilaa Uutiskirje

Uutiskirje on ilmainen.

Rekisteriseloste

Tuoreimmat

Scroll to top