“Rakkaat Pihakuja 7:n asukkaat, hyvät ystävät, hyvät naiset ja herrat”, aloittaa isännöitsijä Vaijeri. “Olemme kokoontuneet tänne yhteisömme sisäpihalle muistamaan ystäväämme ja läheistä työtoveriamme Sirpa Annikki Niemistä. Monille hän oli vain tavallinen Nieminen, näkymätön siivooja. Sirpa, olit temperamenttinen nainen. Kolminkertainen eläköön Sirpalle: Eläköön! Eläköön! Eläköön!”
“No elänhän minä ja pitkään!” huutaa Nieminen etäämmältä. “Mitkä ihmeen hautajaispippalot täällä on meneillään?” ihmettelee Nieminen.
“Nieminen, mitä sinä täällä teet?” ihmettelee isännöitsijä Vaijeri hieman vaivaantuneena. “Tämä on Pihakuja 7:n asukkaiden muistohetki ex-siivoojallemme”, valistaa Vaijeri.
“Eihän Nieminen olekaan kuollut”, kuuluu tummiin pukeutuneiden asukkaiden joukosta. Nieminen tuijottaa kylmästi Vaijeria.
“Niin, öh, tässä nyt kaivattiin hieman tunteita pintaan – kun sinä nyt jäit sairauslomalle, lopulta irtisanoit itsesi ja siirryit kunnan palvelukseen – ja sitten sain tämän idean, joka yhdistää meidät Pihakuja 7:n ihmiset. Mutta eikö olekin hienot pippalot?”
Nieminen pyörittää päätään. Ei mitään uutta Vaijerilta.
“Ja nyt se, joka on käynyt yleisavaimella yksiössäni ja vienyt isoäitini pöytähopeat: oletan löytäväni ne kymmenen minuutin sisällä tuosta muuttoautosta tai joku muu täällä vaihtaa hiippakuntaa.”
“Ne on tuolla minun autossa. Ajattelin ottaa pienen muiston sinusta”, selittää Vaijeri punaisena Niemiselle.