Mikä on, kun ei mene tajuntaan?

Kolumni

Tanja Kallio

Olen tästä ennenkin paasannut ja taas.

Pimeä tie. Liukas tie. Mutkainen tie. Minä autolla ja vastaan tulee lenkkeilijä, jolla on yksi pieni heijastin. No, olen edes siitä yhdestä vilkkuvasta heijastimesta tyytyväinen, sillä nyt olen nähnyt vastaantulijan. Kun olen kohdalla, havaitsen, että tämän heijastimella varustetun aikuisen lenkkeilijän edellä kirmaa pieni lapsi, jolla ei ole mitään heijastavaa, vaan tummat vaateet. Mietin hetken asiaa ja en ymmärrä.

Pimeä ilta, tie metsän keskellä. Minä autolla ja vastaan tulee vaaleaa koiraansa lenkittävä nainen. Lieneekö koiran ulkoiluttaja siinä uskossa, että koiran vaalea väri pelastaa kaiken, eikä kumpikaan tarvitse heijastinta. Taas väärin. Kohdalla huomaan, että joku tulee vastaan. Eikä tämä jäänyt yhteen, ei edes viiteen kertaan.

Pimeä, suuri tie ja vesisade. Rekka tulee vastaan, minä menen autolla ja pyöräilijä ilmestyy eteeni. Jos, siis jos, edes pyörässä olisi ollut jonkinlainen heijastin, olisi tilanne ollut vähemmän hermojaraastava. Onneksi ehdin jarruttamaan, sillä ohi en olisi päässyt. Kas kun rekka tuli vastaan, eikä senkään kuski nähnyt pyöräilijää, joka ajoi mustissa vaatteissaan.

Ymmärrän, että neonkeltaisuuttaan kirkuva heijastinliivi ei ole se kaunein mahdollinen vaate, kun lenkille lähtee, mutta kumpi on tärkeämpi henki vai muoti? On olemassa nykyään niin monenlaisia heijastimia, että eikö olisi hyvä jo pienestä pitäen opettaa lapset käyttämään heijastinta. Se ei olisi mitään pakkopullaa, vaan käytäntö osana elämää.

Juuri tämän kyseisen asian kohdalla hermot 1, 2, 3, 4 ja 5 ovat jo menneet. Kun seuraava heijastimeton kulkija tulee tielleni ja osuu hermoon 6, pysäytän auton ja annan palautteen. Siteeratakseni Uuno Turhapuroa: “Olen puhunut, jag har talat!”

Tilaa uutiset sähköpostiisi

Uutiskirje on ilmainen.

Rekisteriseloste

Seuraava:

Edellinen:

Tilaa Uutiskirje

Uutiskirje on ilmainen.

Rekisteriseloste

Tuoreimmat

Scroll to top