Tyhjä kuoppa

Kolumni

Tanja Kallio

Pyöreä pommi tipahtaa ja räjähtää jättäen maahan suuren kuopan. Niin ainakin sarjakuvissa ja piirretyissä käy. En tiedä millaista jälkeä oikea pommi tekisi. Mutta minulle käy tällainen sarjakuvapommi tällä kertaa. Oman elämäni pommi räjähti ja syntynyt kuoppa oli suuri, todella suuri.

Pommi räjähti muutama viikko sitten ja sen sytytti isoäitini poisnukkuminen. Vaikka tiesin, että aikaa ei ole paljon, jo pelkästään iän vuoksi, niin silti kuolema oli kuin pommiräjähdys, jossa multaa ja sirpaleita lensi kasvoille. Kun pöly tasaantui, oli hiljaista ja seisoin kuopan reunalla katsoen tyhjyyttä.

On olemassa niitä vanhuksia, joita käydään silloin tällöin katsomassa tai soitetaan, jos muistetaan. Sitten on niitä, joihin isoäitinikin kuului, joiden kanssa vietetään päivittäistä arkea ja iloitaan rakkauden- sekä huumorintäyteisestä elämästä. Välillä taivalletaan huolissa ja taas nauretaan ilonkyyneleet silmissä. Mutta ollaan lähellä ja autetaan. Kun tulee se hetki, jolloin yksi tiiviistä ringistä poistuu, niin jäljelle jää… Ei mitään. Itse asiassa nyt poistui se keskusta. Ydin. Ja meitä on joukko eksyksissä olevia reunoilla.

Miten käsitellä itsensä kanssa sitä, että ihminen vanhenee ja lähenee loppuaan? Lopun tultua ihmistä ei enää ole. Niinhän sitä sanotaan. Mutta miten käsitellä itsensä kanssa sitä, että ihmistä ei enää ole? Muistoja on ja paljon, mutta sitä tärkeää ihmistä ei. Välillä tuntuu, että muistot eivät auta, kun ikävä on suuri. Kyyneleet loppuvat ja ikävä jatkuu. Kyyneleet tulevat takaisin ja edelleen on ikävä. Tunnen istuvani suuren kuopan reunalla, katsovani alas ja kuiskaavani ilmaan: “Tästäkö pitäisi osata jatkaa ilman Sinua? Miksi? “Miten?”

Tilaa uutiset sähköpostiisi

Uutiskirje on ilmainen.

Rekisteriseloste

Seuraava:

Edellinen:

Tilaa Uutiskirje

Uutiskirje on ilmainen.

Rekisteriseloste

Tuoreimmat

Scroll to top