Leikkauksen jälkeen Mustikkajoki makasi yhtenä pannukakkuna sairaalan vuoteessa, käärittynä valkoiseen lakanaan. Vieressä pii-pitti seurantalaite, joka välillä raksutti melko äänekkäästi.

Mustikkajoki oli vieläkin tajuton. "Herra kenraali!", huudahti en-siapupolin johtava lääkäri Tahvanainen ja veti vasemman kätensä lippaan. "Lepo, lepo", murahti kenraali. "Mikä on ystäväni kohtalo?" kysyi Waterberg lääkäriltä. "Tuota… vaikea sanoa. Mustikkajoen elintoiminnot ovat nyt vakiintuneet, mutta hän oli huolestuttavan kauan ilman happea. Pelkäämme hermoston saaneen pieniä vauri-oita. Kunpa hän nyt vaan heräisi…" toivoi Tahvanainen, jonka tasku alkoi samassa soida. "Täytyy mennä. Potilas tulossa."

– Lääkäri Tahvanainen!
– Niin?
– Lippaan vedetään oikealla kädellä.
– Niinpä tietenkin.
– Ja Tahvanainen… kiitos.
– Herra kenraali, ystävänne toipuu kyllä. Menen siitä takuuseen.

Waterberg istahti Mustikkajoen viereen. "Ystäväni, en ole kertonut sinulle kaikkea. Tiedän että kuulet. Sinä… olet aina… ollut paras ystäväni ja työtoverini – kaikista vastoinkäymisistä huolimatta. En ole sitä ikinä sinulle sanonut, mutta totta se on. Voi piru. Kuka täl-laista voi tehdä!

Samassa Mustikkajoen silmät alkoivat värähdellä.
– Kenraali Waterberg?
– Niin, Mustikkajoki, mitä?!
– En minä kuole, mutta voisitko… äh… istahtaa tuolle tuolille, kun minun käteni alkaa puutua…
– Aina yhtä huumorimiestä. Tervetuloa elävien kirjoihin!