Sairaalan tapahtumista singahdetaan kaksi vuotta eteenpäin. On lämmin huhtikuinen tiistai-aamu. Kenraali hörppii tsufeeta ei-enää-ex-varajohtaja-vaan-nykyinen-toimitusjohtaja Mustikkajoen kanssa.

"Kyllä elämä on sitten ihanaa!" huokaisee Waterberg, katselee taivaalle ja nuuhkaisee suomalaista, puhdasta ilmaa. "Haista, Mustikkajoki. Tä-mä se vasta on tuoksu." Mustikkajoki ei virka mitään. Varusvarikon nykyisen toimitusjohtajan on oltava varovainen joka paikassa. Paikalli-set paparazzit saattavat lymyillä missä tahansa. Kuitenkin Mustikkajoki elehtii silmillään. Ne mulkoilevat ja pulpahtelevat taas tuttuun tyyliin. "Ei, älä viitsi. Alan voida pahoin!" hermostuu kenraali. "Ampumisväli-kohtauksen jälkeen silmäsi ovat entistä… hmm… päällekäyvämmät."

"On se sääli, kun Leidille kävi niin kuin kävi. Hän oli loppujen lopuksi hyvä nainen. Rytmikäs ja menevä aikuinen nainen. Se oli hyvä se Sinä kuuntelet Tomppaa*", jatkaa kenraali Waterberg. "Mm… mi… minä kuuntelen? Tomppaa?", ihmettelee Mustikkajoki. Hän ei taas ole oikein tilanteen tasalla, mutta päättää sanoa jotain: "Niin oli sihteerikin".
– Ai Tomppa vai?
– Nii-i.
– Hä?
– Unohda.
– Ahaa.

Kahvikeskustelu jatkui Waterbergin muistellessa ensimmäisiä kommel-luksiaan Varusvarikolla. Tutit, Ladat ja internet-pyrkimykset pulpahtivat mieleen. "Siitä on nyt reilut kaksi vuotta, kun päiväkirjani tuhoutui. Mutta tiedätkö mitä, Mustikkajoki? Minä olen ostanut uuden päiväkir-jan. Ihan samanlaisen."

Waterberg ei malta olla kirjoittamatta ensimmäistä päiväkirjamerkin-tää. Kynä raapustaa puhtaalle valkoiselle paperille tutun aloituskomen-non: "Jykevä päiväkirjani…"

* = Paula Koivunieman iki-ihana Kun kuuntelen Tomppaa.