– Peremmälle, peremmälle. Saisiko Leidille olla sumppia? Vai peräti tulilientä?
– Jätä kohteliaisuudet, Waterberg. Istukaa!
– Leidi hyvä, istuisimmeko mieluummin noille pehmustetuille tuoleille? Minulla kun ei ole lattialämmitystä.
– Saanen huomauttaa, herra kenraali, että minulla, Varusvarikon toimitusjohtajalla, on lattialämmitys sekä omassa asunnossani että toimistossani. Lämpötilan voi säätää niin, että olo on kuin saunassa. Ei tarvitse hikoilla kuntosalilla.
– Pulinat pois, vanhukset! Ettekö näe, että minulla on tällä hetkellä ase. Luonnollisesti se myös tarkoittaa, että minä johdan puhetta ja annan puheenvuoroja.
– Leidi, saiskos pluvan?
– Mitä nyt Waterberg?
– Kuinka olet vielä elossa?
– Niin, vaikka löysit minut Mastosalon vuorilta kiipeilemästä ja kirjaimellisesti pudotit minut alas jyrkänteeltä, et tullut ajatelleeksi, että minulla oli laskuvarjo.
– Katkaisinhan minä siitä laukaisupiuhan.
– Niin, mutta onnekseni sain avattua laskuvarjon – tosin hieman liian myöhään. Kiitos sinun, oikea jalkani on puujalka.
– Anteeksi, että häiritsen keskusteluanne mutta missä ihmeessä minä olin sinä päivänä?
– Sairaalassa, Mustikkajoki, sairaalassa.
– Jo riittää lörpöttely! Kostoni on suloinen. Näette varmaan tuon takan, jonka hiillokset loistavat punaisina. Kenraali Waterberg, sinä saat aloittaa. Käristä itsesi!
– Fy fittan. Tämähän on sadistista!
– Hiillosta itsesi!

Kenraali Waterberg lähestyy takkaa, kouraisee hetken mielijohteesta tulikuumia hiilloksia oikeaan käteensä ja heittää ne Leidiä kohti. Leidi perääntyy, kompastuu ja ase laukeaa ylöspäin.

"Eiiiiii!" huutaa Leidi, kun luodin irrottama kattokruunu tippuu katosta. "Tulipa kristallinkirkasta jälkeä", yrittää Waterberg keventää tunnelmaa. Kattokruunu tippui Leidin päälle. Veri valuu pitkin Leidin kauniita kasvoja. "Olen niin pahoillani", änkyttää Leidi viimeisillä hengähdyksillään. "Shhh, nuku vain", sanoo Waterberg ja sulkee Leidin silmät. "Saat anteeksi."

Leidi on poissa.