Kohtasin tavaratalon jouluruuhkassa yksinäisen ihmisen. Ympärillä kävi kova hyörinä, mutta yksinäinen oli yksin. Hän tutki hyllyillä olevia tavaroita – kynttelikköjä, kimaltavia nauhoja, koristejoulupukkeja, teddykarhuja. Yksinäisen silmäkulmaan ilmestyi kyynel. "Olisipa minullakin joku, jolle voisin ostaa herttaisen teddykarhun", yksinäinen sanoi yllättäen.

Yksinäinen oli uupunut. Jo ensimmäiset putoavat syksyn lehdet olivat muistuttaneet häntä siitä, että joulu tulee pian. Viimeistään silloin, alkavien syyspuhurien aikaan, hän toivoi, että tänä jouluna hänen elämässään olisi ihminen, jonka kanssa hän voisi rakentaa oman joulutarinan. Mutta niin kävi tänäkin vuonna, että neljännen adventin alla yksinäinen harhaili yksin jouluruuhkassa.

Yksinäinen sanoi, että hän on kyllästynyt suunnilleen kaikkeen. "Olen epäonnistunut, kaikki ihmiset – kaveritkin – ovat kadonneet elämästäni. Haluaisin pitää hauskaa ystävieni kanssa, mutta ystäväni, jos heitä onkaan, eivät halua minua", yksinäinen sanoi. "Enkä tiedä mistä se johtuu. Siitä ei koskaan puhuta."

Yksinäinen teki lähtöä. "Tämä joulu on raskasta aikaa. Minä olen yrittänyt niin kauan, ettei minua enää edes huvita yrittää. Elämäni on suurta teatteria", hän sanoi ja heilautti hyvästiksi. Huikkasimme vielä hyvät joulut toisillemme, vaikka kumpikin tiesimme mitä se tarkoitti: Eipä juuri mitään – pelkkää teatteria.