Se oli tiistainen iltapäivä. Kello taisi olla puoli neljän seutuun. Niin, ja minä olen toimistovirkailija H. Ykä Missi. Hymis kavereiden kesken. Jeps. Niin. Tuota. Joo. Aivan. Eli sanellessani äksyilevälle tietokoneelle edellispäivän Tyrkkyä – kun ei muutakaan mukavampaa tekemistä löytynyt – yksi hento rouvahenkilö toi muutaman uuden lehden. Hänen kuvottavuutensa jälkeen sisään astui Martti Melomies, joka niinikään kasasi viime vuoden Aluevitsit samaan pinkkaan. Seuraavaksi saapui K-Kaupan täti, H. Aamu, Ulla Uistin…

Selatessani saamaani pinkkaa, huomasin jonkun unohtaneen niittaajansa. "Oh my God!", kiljaisin. "Se, joka tämän unohti, on tuhoon tuomittu. Eihän ilman niittaajaa selviä päivääkään." Yritin miettiä kelle naittaja kuului. Niittaajan pohjassa nimi lukisi, mutta niittaajasuoja esti minua. Voisin itse menettää rikkeestäni oman niittaajan.

Soitin jokaiselle toimistossa käyneelle. Se ei kuulunut kenellekään. Outoa. Ellei… Hetken mielijohteesta vilkaisin pohjaan. Menköön niittaaja. Yllätys. No niinpä tietenkin. Oma niittaaja kullan kallis. Omani oli ollut sairaana muutaman päivää ja näytti nyt aivan terveeltä – niin terveeltä, että en olisi ikinä tunnistanut sitä. Paitsi rikkomalla niittaajasuojan.

Lainkuuliaisena ihmisenä ilmoitin niittaajavastaavalle teostani. Menetin niittaajani. Julmaa.