Viime päivinä oloni on ollut raskas. Eilen sain kuulla, että parantumaton aivosyöpä on iskenyt nerokkaaseen aivolohkooni. Sitä ei kuulemma voi leikata. Paha paikka tällaiselle maailmanmiehelle, jonka retki onkin juuri päättymässä – vastahan se alkoi.

Olen harkinnut koko Varusvarikon ja oman toimeni lakkauttamista. Mustikkajoesta viis, mutta entäpä muut varikon vakinaiset työjuhdat, ystäväni, jotka ovat kymmeniä vuosia pyörittäneet Varusvarikkoa? Mitä sanon heille?

Uutta Waterbergia ei ole tulossa johtoasemaan. En ole ikinä ollut isä. Olen pelännyt sitä vastuuta. Nyt vasta tajuan miten mukavaa olisi, jos kuusivuotias pikkuipana hyppisi polveni päällä ja samalla tutustuisimme Varusvarikon toimintaan. Vastuullista työtähän tämä on ollut. Työntekijät ovat alaisiani, lapsiani. Vastuu heistä on minulla. Nytkö aion heittää heidät pihalle, oman onnensa ojaan?

Ei, minä Carl Warner Waterberg, seison omantuntoni takana. Nimitän jonkun hyvistä työtovereistani johtoon ja itse jään eläkkeelle. Niin minä teen, päiväkirjani. Niin sen täytyy olla.