Kun pieni, alle kouluikäinen, tulee luokse ja sanoo, ettei ole kiva mennä kerhoon, kun ne muut kiusaa, on hieman tyhmä olo. Pysähtyy oikein miettimään ja asia oikein sattuu, kun näkee toisen olevan tosissaan. Toisaalta käy sääliksi, eikä tiedä mitä sanoa, mutta toisaalta haluaisi jotenkin auttaa. Sitä tulee niin helposti ajateltua, että niin pienet eivät tiedä kiusaamisesta mitään. Ovat joka toinen päivä kaveria ja joka toinen päivä vihamiehiä. Toisaalta, miksen uskoisi pientä? Onko minulla itse asiassa jotain syytä olla uskomatta?

Kiusaaminen, koulukiusaaminen on buumi. Ei sillä, etteikö se olisi todella vaikea ongelma, mutta helposti myös buumin puolelle kallistuva. Yhä helpommin kuulee, kuinka joku kertoo toisten kiusaavan ja hylkivän. Asioihin on puututtava heti, kun kiusaaminen huomataan, muttei välttämättä hyökkäämällä kiistapukareiden keskelle vaan aloittamalla jostain syvemmältä. Mielestäni yksi idea olisi opettaa nykyajan lasta puolustamaan itseään ja asettumaan kiusatun puolelle. Itsensä puolustaminen olisi ensimmäinen ja tärkeä askel kohti sopua, sillä kun osaa sanoa oman kantansa, tietää ainakin tehneensä jotain. Kiusaajat huomaavat, etteivät voikaan pompotella yhtä miten tahtovat ja saattavat lopettaa koko touhun. Jos näin ei kuitenkaan käy, sitten pitäisi alkaa henkilökohtainen välien selvittely.

Tärkeintä on se, että asiaan puututaan tarpeeksi ajoissa. Ei odoteta koulun alkua vaan katsellaan jo kerhoissa ja tarhoissa mitä tapahtuu. Yhtä paljon pienellä lapsella on oikeuksia kuin vanhemmillakin.