Teresa ei ollut enää entisensä. Läimäytettyään Fiske -aviomieheltänsä useasti tajun kankaalle, hän tajusi olevansa väkivaltainen – yhteiskunnan vihollinen. Syyllisyys kalvoi. "Voi poloista Fiskeä", Teresa mankui itsekseen. Vaikka hän useasti oli pyytänyt Fiskeltä anteeksi ja ollut tälle hellämielinen, niin omatunto ei antanut rauhaa.

Fiskehän oli tapahtuneesta loppujen lopuksi riemuissaan. Eipähän tarvinnut töihin lähteä ja palveltavana oli kiva olla.

Teresa päätti lähteä. Niin haikealta kuin se tuntuikin. Pieneen koriin Teresa ahtasi hieman evästä ja vaihtovaatetta. Ja lähti. Hiljaa hiipien, mitään selittämättä.

Maantiellä kulkiessaan Teresa itki. Hiljaa kyyneleet valuivat Teresan hentoa ihoa pitkin. Hän kääntyi vielä kerran katsomaan Fisken taloa. "Hyvästi Fiske", Teresa sanoi vaimeasti ja sulki silmänsä.

Teresa käveli yötä vasten. Tähdet loistivat, mutta yksi tähdistä näytti putoavan. "Tuo olen minä", totesi Teresa ja jatkoi matkaansa. Itkien.