Päiväkirja, asento! Lepo.

Varajohtaja Mustikkajoki saapui eilen puheilleni hyvin pelokkaana. “Herra kenraali, ystäväni, nyt ollaan todellakin päitämme myöten siinä keltaisessa aineessa. Todellakin, kyllä.” Mustikkajoen silmät muljahtelivat nyt todella hätääntyneesti, joten tiesin toden olevan kyseessä. “Rakas alaiseni Mansikkameri, ei ole mitään syytä hätäillä. Meillä on kaikki hyvin, Suomella on kaikki hyvin. Miksi ihmeessä sinä mulkoilet?” Puhuin hyvin rauhallisesti, sillä pelkäsin todella Vadelmariverin silmämunuaisten kohtaloa. Äkkiä Mustikkajoki repesi: “LADANI ON VARASTETTU!” Olin hetken ymmälläni, kunnes havahduin. “Sihteeri Irmeli, julistakaa hälytystila koodi punainen välittömästi. Ja me, Meriavojoki, lähdemme etsimään Ladaasi.”

“Tähän minä sen jätin. Ihan varmasti, juuri tähän.” Mustikkajoki osoitti asfalttia. Ei siinä kyllä autoa ole, ajattelin itsekseni. “Hetkinen, kenen Lada tuo kymmenen metrin päässä tuolla on? Rekisterinumero JOK-I44.” “Ei se ainakaan mi… hetkinen… se on minun! Sinnehän minä sen jätinkin. Olinpas mitannut etäisyyden huonosti. Kiitos, kenraali, kiitos.”

“Pah.” Häivyin Ladallani takaisin päämajaan. Parasta mahdollista vauhtia.

Päiväkirja, asento! Nähdään!