Turha päiväkirjani,

Olen todella pettynyt sinuun. Hyvin pettynyt. Olen kirjoitellut sivuillesi vasta kymmenettä kertaa, mutta kuitenkin ensimmäiset sivusi ovat alkaneet kulmista rönsyillä ja kahvitahroja ei saa pois sitten millään. Alokasmaisia virheitä. Mikä sinä oikein luulet olevasi?

Minä olen kynän herra. Sinä elät vain minua varten, päiväkirja. Ymmärrätkö? Ilman minua sinun sivusi olisivat ihan tyhjiä – vailla mitään tarinoita hulppeasta ja rikaskuvioisesta elämästä. Tajuatko? Viisautesi kukkii vain minun vuodatusteni ansiosta. Jos minua ei olisi, todennäköisesti voihkisit elämäsi surkeutta Pappilan kirjahyllyllä, josta sinut löysin.

Päiväkirja, olen todella tympääntynyt sinuun. Ensimmäinen kirjoittamani tarina on aivan lukukelvoton. Olisit voinut varoittaa, että et kestä vesisadetta. Mutta ei, olit vain hiljaa. Ja tekstini valuivat sadepisaroiden tanssin myötä maahan.

Päiväkirjani, on aika jättää hyvästit. Palvelusaikasi lyheni oleellisesti, mutta miksi jatkaisin kirjoittamista, kun olet noin herkkä – särkyvä sydän.

Kenraali C. W. Waterberg kantoi päiväkirjan roihuavan takan ääreen. “Hyvästi, päiväkirja. Olit osa elämääni.” Kenraalin silmästä pulpahti kyynel. Tuliliekit leikkivät päiväkirjalla, jonka kahvitahraiset sivut käpristyivät ja roihahtivat tuleen. Kenraali tuijotti tulilieskojen temmellystä. “Olen niin yksin.”