Pentti kulkee Suomi-verkkareissaan pitkin Mastosalon raittia. Elegantisti vastaantulijoita tervehtivä Pentti on jo käsite kylässä, jossa periaatteena on: “Mitä minä en tiedä, ei voi tietää kukaan muukaan”. Poikkeuksena mainittakoon Pentti. Mastosalossa on nimittäin toinenkin periaate: “Mitä Pentti tietää, sitä sinun ei todellakaan tarvitse tietää”.

Viheltävä grillikioskin myyjä astuu sisälle paikallisen Postin konttoriin. “Hyvää huomenta, kauniit rouvat! Onkohan konttorin esimies paikalla? Minulle on nimittäin tullut paketti Raumalta, enkä minä sitä ehdi tänään hakea. Ajattelin, että jos esimies määräisi teistä jonkun hakemaan sen. Ettei tule riitaa”, selittää Pentti postitädeille. “Eh, hyvä herra. Jos teillä on pakettikortti kädessänne – olettaisin näin – niin paketti on jo tuolla meidän pakettivarastossamme. Ojentakaapa se pakettikortti tänne”, selittää täti Pentille. Täti käy kortin kanssa takahuoneessa ja tulee paketin kanssa tiskille. “Ja näin, ole hyvä.”

Pentti innostuu paketin suuresta koosta. “Jotain kallista siellä täytyy olla!” kiljuu Pentti onnesta. Hetken aikaa paketin kanssa rimpuiltuaan sen sisältö paljastuu. “Voi hyvänen aika sentään! Onkohan tämä nyt sellainen vehnäjauholähetys, josta televisiossakin on suureen ääneen toitotettu?” kauhistelee Pentti. “Katsokaa nyt naiset. Tässä on kyllä vehnäjauhoja enemmän kuin tarpeeksi. Te saatte puolet”, päättää Pentti ja poistuu etuovesta.

Päivän mittaan postitädit leipoivat herkullisia pullia. Postiin ei enää menty paketteja hakemaan, vaan ihmettelemään valkoisesta vehnäjauhosta valmistettuja pullapitkoja. Eläköön vehnäjauho!