Maanantai. Viikon ensimmäinen päivä. Työpäivä. Neljäkymmentä ja risat täyttänyt Sirpa Nieminen hapuilee kädellään hevimusiikkia syöksevän kelloradion napille. "Ole nyt hitossa hiljaa", ärjyy Sirpa ja hakkaa kädellään radiota. Örvellysmelu vaimenee. Sirpa kieppuu muutaman kerran sängyssä, venyttelee laiskasti ja nousee ylös. Tyhjien kaljatölkkien, pikaruokalaatikoiden ja villakoirien täyttämästä olohuone-makuuhuonekompleksista Sirpa raahautuu kahvikupposelle. Mustana, tietenkin.
Nieminen sonnustautuu sinivalkoiseen työasuun. Päätä jomottaa viikonlopun iloittelun jälkeen sen verran muhkeasti, että rouva päättää heittää tummat aurinkolasit päähän. Meikkaamista Sirpa ei edes harkitse, eikä siihen liioin ole tarvittakaan. Kello on aamuviisi ja kunnantalon alakerros odottaa moppausta. Moppaus ja meikkaus ei sovi yhteen.
Nieminen hyppää autoonsa ja suuntaa kunnantalolle. Pihakuja 7:n entinen talonmies Sirpa Nieminen huoltaa tälläkin viikolla kunnantalon asiat kuntoon. Hän on siistijä. Aivan tavallinen siistäjä. Aivan tavallinen Nieminen.
