Tammikuun toisena päivänä kävelin kirpeässä pakkassäässä kauppaan. Matkalla mieleeni juolahti, että teen hetken kuluttua ensimmäiset euromääräiset ostokseni. Mietin myös, mitä kaupantäti sanoo kassalla. Ja miten myyjän päivä on mennyt. Olisivatkohan markat ja eurot sekoittaneet kaupantädin pään?

Hengitys höyrysi ja pakkanen nipisteli käsiä. Astuin kaupan ovesta sisään. Ottaessani ostoskoria olin jo totaalisesti unohtanut koko euron. Kävelin suoraan hedelmäosastolle ja vilkaisin klementiinejä pussiin lappanutta naista. Klementiinejä! Niitä voisin itsekin ostaa. Katseeni etsiytyi hintalappuun, joka kertoi klementiinien hinnaksi kaksi markkaa kilolta. Tai niin ainakin luulin. Valikoin toistakymmentä etelän hedelmää pussiin. Vaaka kertoi ostosten painoksi vajaan kilon. Mielessäni harmittelin, että mieleni ei tehnyt enempää klementiinejä. Olivathan ne halvempia kuin ne olivat olleet jossain vaiheessa syksyllä, jolloin itsekseni kummastelin niiden edullisuutta.

Kävellessäni leipäosastolle muistin euron. Vilkaisin ympärilleni ja totesin, että uusi valuutta taitaa nyt olla arkipäivää. Kaupantäti oli uudenvuodenpäivänä ehtinyt hintalaputtaa kaikki tuotteet uusiksi. Sätin mielessäni itseäni ja olin tyytyväinen siitä, ettei kukaan osannut lukea ajatuksiani. Olinhan unohtanut euron.

Eivätkä ne klementiinitkään kahta markkaa kilolta maksaneet, vaan 11,89146 markkaa eli kaksi euroa.