Monien muiden maaseutukuntien tavoin myös Hirvilahti kärsi taloudellisista vaikeuksista. Viime vuoden tilinpäätös oli surullista luettavaa. Alijäämää oli kertynyt kaikkiaan viisi miljoonaa markkaa.

“Mitä ihmettä… siis mitä ihmettä me nyt oikein tehtäisiin?” pohti kunnanjohtaja Keijo Niemi työhuoneessaan. Niemen edessä oli pinkka papereita. Kasan päällimmäiseen kunnanjohtaja oli piirustellut tikku-ukkoja. Papereita oli myös rypistettyinä pitkin lattioita. “Jotain pitäisi keksiä, jotta talous saadaan nousuun”, Niemi pohti.

Yllättäen kunnanjohtaja alkoi nytkyä tuolissaan. Hänen päässään soi tuttu kappale. “Jos vain lantilla leipää saan, ostan toisella…” Keijo Niemi alkoi hyräillä Kaunista pesijätärtä. Nytkyntä lakkasi ja kunnanjohtaja havahtui. “Hei, nythän piti tehdä töitä.”

“Jos rahaa on vähän, ei menoja voi olla paljon”, luki Niemen paperissa kaikkiaan pari tuntia kestäneen mietiskelyn jälkeen. Seuraavalle arkille kunnanjohtaja kirjoitti esimerkin. “Jos omena maksaa kaksi markkaa ja minulla on yksi markka, en voi ostaa omenaa. Paitsi velaksi” Niemi myhäili tyytyväisenä. “Hyvin keksitty.”

“Pienillä tuloilla on pienet menot”, kunnanjohtaja kirjoitti taloussuunnitelmansa yhteenvedoksi.