Fisken äidin kuoleman jälkeen Teresan ja Fisken elämä on muuttunut leipätyöksi. Fiske on vajonnut alas, eikä petipuuhatkaan kiinnosta. Surua on vaikea käsitellä – mies kun ei itke kuin salaa ja silloinkin hiljaa. Ikävät ajatukset tulee hukutettua turhan usein viinahöyryihin.

Fisken elämältä puuttuu ohjakset. Kukaan ei ole enää ruorissa päättämässä miehen elämän suuntaa eikä antamassa äidillisiä ohjeita. Fisken kuriiri on paennut vuorten taa. Nyt olisi siipirikon Fisken samottava läpi elämän kivikkoinen tie, valittava itse suunta. Sepäs onkin tälle elämän nurjan puolen eläjälle liikaa.

Fiske rypistelee otsaansa kammarin pöydän ääressä ja karjuu lisää kirkasta. Teresa palvelee uskollisesti miestänsä. Hän tietää Fisken elävän vaikeita aikoja. Fiske juo kulauksellisen huurteista ja heittää kolpakon seinään ja häipyy tuvasta. Ovelta Fiske toivottaa Teresalle hyvät päivän jatkot ja jatkaa hoipertelevaa matkaansa kohti vajaa.

Fiske astuu vajaan ja telkeää oven sisäpuolelta. “Äiti, pian olemme yhdessä – ikuisesti”, itkee Fiske, nostaa veitsen tupestaan ja kohottaa ilmaan. “Äiti, teen tämän vuoksesi”, sanoo Fiske ja hetkessä veitsi lävistää Fisken rinnan. Fiske horjahtaa maahan ja hitaasti veri valuu lattialle.