Fisurannan Fiske

Kukin katsoo televiissiosta mitä haluvvaa. Minä tällasena vanhana käppyränä en ymmärrä koko televisiota. Kerran kuitenkin minullekin sattui sellainen "selittämätön ilmiö". Olin nimittäin perustanut etsivätoimiston siinä 70-luvun taitteessa. Kysyntää salapoliiseille oli, joten pistin tuumasta toimeen. "Vuokrasin" Tuusulan emännän entistä kauppatilaa, joka oli vuosikausia ollut tyhjillään. Löysin siivotessani ikivanhan mapin, jonka päällä luki "Mappi". Avasin Mapin ja sillä samalla hetkellä syttyi lieskat lensivät huoneen toiselta puolelta. Suljin Mapin. Tuli rauhoittui. Avasin jälleen Mapin ja oranssit lieskat melkein söivät minut! Siinä vaiheessa tiesin, että tämä oli nyt niiden Multerin ja Skalin tehtäviä. Häivyin enkä enää koskaan palannut. Nyt myöhemmin ymmärsin tuon tapahtuman tarkoituksen. Ilmiselvästihän Hän tai Se tai mikä lie tiesi, että minusta ei tulisi kunnon etsivää - eikä edes keskinkertaista. Oivalsin, että minun oli häivyttävä, jotta pääsisin Teresan kanssa vihille.

Fisurannan kylän kalapaikkoja pelättiin - ja syystä. Pahamaineinen Ryjivuoren Rape vartioi fisupaikkoja kuin omia lapsiaan ja etenkin talvella, sillä hänen mielestään pintaan muodostuneeseen jäämassaan ei saa koskea. Rape näki jääpeitteen alla olevan lilluvan veden turkiksena. Tietty ei ketään halua, että kallis turkki revittäisiin riekaleiksi. Talvet olivat jäillä hiljaista. Kukaan ei sinne uskaltanut. Paitsi Rape. Rape puheli vedelle ja halasikin sitä. Oli kaunis talvipäivä. Mieleni teki tuoretta kalaa, mutta piruvie sen Rapen kanssa. Mahani murisi. Hetken päästä tein päätöksen. Nyt tarvittaisiin ihanan Teresan apua. "Olis vähä asiaa Teresalle. Meinaan semmosta yksityisluontoista." Teresa asteli paikalle. "Mitä asivvaa, ryppyinen kalannaurattaja?" Teresa kiljui. "Eikäkö nythän mä hokasin, että tuo Ryjivuoren Rape sanoi mulle, että se inhoaa sua." Teresa raivasi minut tieltään, meni järvelle ja taas luuvitonen heilui. Äkkipikainen Teresa karkotti Rapen ikiajoiksi. Silloin tiesin, että kun Teresa teki tämän minun puheeni perusteella, ymmärsin että hän oli minuun uskomattoman ja erityisen paljon pihkassa.

Se on kuulkaa sillä tavalla, että ilman Teresan äitiä maailmani olisi aivan toisenlainen. Kerronpa tarinan, joka saattaa järkyttää kaikkia. Ja tosi on juttu - niin kuin kaikki tähän asti kertomani. Minä mikään lepertelijä ole. Teresan äiti oli yllättävän temperamenttinen ja äksy. Kun eräänä heinäkuisena iltapäivänä - taisi olla vuonna 1974, niinhän se oli, 3.7.1974 kello 15.35:34. Muistin... niin siis vein Teresalle kunnon 30 kiloisen hauen. Valitettavasti oven avasi hänen äitinsä. "Mää en tätä perkaa. Perhana Fiske! Sää kyllä tuut ny sieltä sisälle ja alat hommiin! Tule, tule. Laita veitsi heilummaa!" Teresan kodissa tulikin sitten vietettyä koko loppupäivä. Perkauksen lisäksi imuroin, tiskasin, pesin pyykit, kudoin kolme villapaitaa ja kaksi sukkaparia, vein roskat, kävin kaupassa, tein ruuan ja korjasin ulkohuussin oven. Silloin tiesin, että Teresan äiti opetti minua tulevaisuutta varten. Menisimmehän minä ja Teresa naimisiin muutaman vuoden päästä.

Rikkaan isän sällinä sain oman huushollin jo parikymppisenä. Silloin naapuripirtissä asusti joku tärkeilevä professurska. Ja kaiken kukkuraksi engelsmanni. Tämä prohvessoori puhui hieman hoono soomi. A-kirjainta äijä ei pystynyt ääntämään mitenkään. Aasta tulikin ei. No tämä professori sitten lähti metsälle mutta kompastui kantoon ja kaatui suoraa päätä kusiaispesään. Kauhusta kankeana nero huusi: "Eipuei! Eipuei!" Eihän tuollaista avunhuutoa ketään ymmärtänyt (paitsi minä, mutta en silloin ollut paikalla) - proffa kun oli hyvinkin eristäytynyt. Professori lähetettiin hullujenhuoneelle ja sielläpä hän eli elämänsä loppuun saakka. Kun kerroin tämän tarinan Teresalle, sain mitä olin aikaisemminkin saanut: kunnon haukut ja luuvitosesta. Silloin tiesin, että ehkä minun olisi pitänyt kertoa kaikille, että professorin ääntämys ei ollut kaikkein parhainta - ja oivalsin, että Teresa oli minuun uhkaavalla tavalla lätkässä.

Nuorena sällinä olin aikamoinen kiusankappale. Heh, eräänkin kerran menimme poikien kanssa tutulle kokoontumispaikalle, silloisen Martikaisen sekatavarakaupan nurkalle. Kauppa oli ihan risteyksen vieressä ja tapasimme takoa kielletty ajosuunta -merkkiä. Se kun pilasi maiseman. Aika kului, mutta pylväs pysyi pystyssä. Silloin tartuin pylväästä kiinni ja aloin kiivetä. Martikainen oli tämän huomannut - oli pirun ovela ja kiukkuinen äijä muuten - ja tuli kaulimen kanssa pihaan. Hyppäsin alas. Äijä huusi: "Uskallapas vielä kerran kiellon päälle, niin tulee kielto sun päälles!" Piruuttani hyppäsin merkin päälle. Martikainen tuli, tarttui minua jaloista ja alkoi raahata minua kotiin. Silloin mietin, oliko Martikainen vihainen minulle, kun tiesin, että Teresa oli minuun silmittömästi pihkassa?

Muistan yhden mielenkiintoisen jutun - siis niiden tuhansien muiden juttujen lisäksi... pitäisköhän kirjoittaa niistä oikein kirja? Sehän voisi olla vaikka "365 fisua - lyhyt tarina vuoden jokaiselle päivälle". Tai "Tuntematon Fiske" tai... niin. Nuorempana olin kalastuksen ohella mielelläni myös köökissä. Keittiössä valmistin mitä herkullisimmat makupalat. Eräänä aamuna sain idean. Teenpähän Teresalle oikein kermantäyteisen kaakun. Vatkasin kermaa ison ämpärillisen ja ladoin sitä 20 senttimetrin kerroksen kakkupohjan päälle. Soitin Jokelan ovikelloa. "Mitä asivvaa?", karjui Teresa ja samassa hänen tekohampaat lensivät naamalleni. Siitäkös pelästyin ja kakku lensi suoraan Teresan hameelle. Tietty Teresa räjähti - noin niin kuin kuvannollisesti - otti minun korvistani kiinni ja työnsi portaita alas. Silloin tiesin, että Teresa oli minuun auttamattomasti pihkassa.

Nykyään on tuo tekniikka niin kehittynyttä että. Partureillakin on kaikenmoiset myllyt ja tökötit. Mnää tulen toimeen ilman partureitakin. Nuorempana olinkin aikamoinen naistenvalloittaja ja erityisen tunnettu kädentaidoistani. Muistan eräänkin kerran järjestäneeni kadulla sellaisen kymmenen minuutin parturipalvelun, joka vetikin mukavasti väkeä. Itse tehdyllä puukolla naisten hennot hiukset ja miesten parrat lensivät iloisesti tuulen tempaisemina ruohikkoon. Olin lopettelemassa, kun kaunis Teresani saapui paikalle. "Pistäs kutrit kuntoon", määräsi Teresa Wilhelmiina Jokela. Tuuli yltyi ja perhanan perhana. Arvaatko mitä? Hiivatun hiukset lensivät naamalleni ja aivastin. "Oho!" Samassa huomasin kädessäni tupollisen Teresan hiuksia. "Kirotun Fiske", huusi Teresa, otti puukon ja kiskoi puolet hiuksistani irti. Silloin tiesin, että Teresa oli minuun pihkassa.

Tänne Fisurannan pohjoispuolelle minä tuota läksin siinä 50-luvun taitteessa. Ei tuo kaupunkielämä oikein luonannut. Oltiin niin hienostunutta että. Kerrankin, kun olin palaamassa jokapäiväiseltä kalaretkeltäni - ei tosin kala sillä viikolla syönyt juuri ollenkaan - mutta sinä perjantaina onnisti. No, tallustelin kotia kohti ja pari ihanaa hameväen edustajaa tuli vastaan. Toinen oli unelmieni Teresa, toinen oli Ruisjärven Jaakon nuorempi flikka. Suu virneessä ohitin tytöt ja käännyin tietty ihastelemaan muotoja. Siinä samassa hauki läimäytti Teresaa siinä määrin kovaa persiille, että oikein tyttö kirkaisi. Arvata saattaa, että sinä päivänä ei istuminen oikein innostanut. Pahansisuiset flikat kun antoivat oikein isän kädestä. Silloin tiesin, että Teresa oli minuun pihkassa.