Mika Hyssi

"Vilisevät maisemat sentään! Onpas täällä puita!" huusi Fiske hummallensa ja osoitti vieri vieressä törröttäviä mäntyjä. Fiskellä oli hyvä olo. Hetken aikaa. Pian mielessä oli vain Teresan äkillinen lähtö. Fisken Rantalaimplantti -niminen hevonen kopisutti tietä pitkin eteenpäin. Teresa laahusti tietä pitkin. Pian hän huomasi tienviitan. "Ei härre hyvä sentään, tämähän on Fisuranta", sanoi Teresa ihmetellen. "Kaikki tiet vievät Fisurantaan. Pakkohan se sanonta on uskoa. Nähtävästi paikkani on Fisken rinnalla. Sen tämä matka todisti", pohti Teresa ja palasi kotiin. Iltasella Fisken palatessa Fisurantaan... "Tervehdys hevosmatkaaja", huudahti Fiskelle tuttu ääni. "Kappas, sehän on Aino Vaino, Fisurannan ainoa juoruämmä. Onkos hyviä juoruja tarjota?" kysyi Fiske uteliaasti. "Semmosen jutun oon kuullu, että se Fiske olis taas ukkomies. Teresa on kuulemma palannut. Mutta älä kerro kellekään, lupasin näet ittelleni olla levittelemättä tätä asiaa. Erityisesti asianomaiset..." Aino lopetti äkkiä tajuttuaan, että oli lörpötellyt ohi suunsa - taas. Fiske kaahasi torpallensa, niin lujaa kuin hevosvoimat vain riittivät. "Hanaa, hanaa!" huusi Fiske. Torpassa tosiaan paloi valot. "Teresa! Teresaa! Oletko sä sä? Etsä viitsisitsä vastata?", hätäili Fiske. "Minähän täällä olen. Tule sisään sieltä kylmästä", sanoi Teresa lempeällä äänellä. "Täällä on lämmintä soppaa." Fisken elämä oli jälleen järjestyksessä. Tai niin hän luuli, kunnes Teresa sanoi vihjailevasti haluavansa lapsen - eikä siinä

Teresan tallustellessa eteenpäin jonnekin, ystävämme Fisurannan Fiske alkoi virota. Samoin muutkin kylän miehet. Äkkiä joku huusi: "Yrjö! Nyt se tulee! Yrjö!" Kaikki siirtyivät huutajaa kauemmas. "Eke hei! Missä se sun yrjös viipyy? Onko suolistos häikkää?", repäisi vallesmanni Yrjö Pesuneste-Vuorinen huutajalle. "Vai pääsikö yrjö pöksyyn, hahaa", jatkoi pesunkestävä vallesmanni. "Niin, asiaan. Olen kuullut huhun, että Teresa Wilhelmiina Fihve, omaa sukua Jokela, syntynyt 5.4.1920 silloisen Iiro Alaojan pirtissä. Syntymäpainoa en tiedä, mutta pituutta oli semmoiset 180 senttimetriä - siis nykyään. Eli lyhyesti Fiske: vaimosi on jättänyt sinut." Fisken ilme muuttui vakavaksi. Oma vaimo, jättänyt. "No, eipä voi mittää. Täytyy lähteä hankkimaan uutta", yritti Fiske rentouttaa tunnelmaa. Ryyppykaverit lähtivät hissuksiin pois. Vallesmannikin lähti - ihme kyllä - hiljaa pois, mutta aloitti suunveisuun vähän huomattuaan miesten kävelevän siveettömissä asusteissa. Fiske tuijotti tyhjyyteen. Ilmekään ei värähtänyt - eikä ihme: sehän oli katastrofitilanne. Fiske ei voinut uskoa kuulemaansa. Hän keräsi voimansa, valjasti hevosen ja lähti matkaan. Fisken päässä raikui vain yksi kysymys: "Miksi?".

Teresa oli kävellyt koko yön. Paria hengästystaukoa lukuun ottamatta naissankarimme tallusteli eteenpäin. Matkan määränpää oli Teresallakin hämärän peitossa. Tuska, hervoton hiki ja ikävä eivät antaneet selville ajatuksille tilaa. Yö jatkui. Teresa laahasi itseänsä eteenpäin ja lopulta horjahti ojaan. Teresa makasi tajuttomana ja hitaasti veripisarat liukuivat pitkin Teresan otsaa. Fisken pirtillä sen sijaan oltiin tajuttomana aivan toisesta syystä. Fiske ajatteli järjestää pippalot, kun ei muutakaan tekemistä ollut. Hameväkikin oli häipynyt paikalta juuri sopivasti. "Viinaa, lisää viinaa." Siinäpä sen illan motto. Kuin karjalauma aikuiset miehet makaavat röhkien ja äristen lattialla. Fiske sen sijaan oli löytänyt sängylle, joskin puolet kropasta oli unohtunut puolitiehen. Ne miehet, ne miehet. Aamuaurinko alkoi nousta pilvien ylle. Teresa makasi edelleen kosteassa ojassa, mutta elossa hän tuntui olevan. Ainakin pää oli vaihtanut paikkaa epämukavan kiven päältä pehmeän nurmikon päälle. Molempien päätä jomotti pahantuulisesti. "Olisi pitänyt jättää väliin. Nyt jomomomottaa (=jomottaa) kaksin verroin pahemmin", voihki Fiske ja piteli päätään.

Teresa ei ollut enää entisensä. Läimäytettyään Fiske -aviomieheltänsä useasti tajun kankaalle, hän tajusi olevansa väkivaltainen - yhteiskunnan vihollinen. Syyllisyys kalvoi. "Voi poloista Fiskeä", Teresa mankui itsekseen. Vaikka hän useasti oli pyytänyt Fiskeltä anteeksi ja ollut tälle hellämielinen, niin omatunto ei antanut rauhaa. Fiskehän oli tapahtuneesta loppujen lopuksi riemuissaan. Eipähän tarvinnut töihin lähteä ja palveltavana oli kiva olla. Teresa päätti lähteä. Niin haikealta kuin se tuntuikin. Pieneen koriin Teresa ahtasi hieman evästä ja vaihtovaatetta. Ja lähti. Hiljaa hiipien, mitään selittämättä. Maantiellä kulkiessaan Teresa itki. Hiljaa kyyneleet valuivat Teresan hentoa ihoa pitkin. Hän kääntyi vielä kerran katsomaan Fisken taloa. "Hyvästi Fiske", Teresa sanoi vaimeasti ja sulki silmänsä. Teresa käveli yötä vasten. Tähdet loistivat, mutta yksi tähdistä näytti putoavan. "Tuo olen minä", totesi Teresa ja jatkoi matkaansa. Itkien.

"Teresa, tuopas jotain särkylääkettä! Päätä jomottaa niin pirusti", voihkii Fiske. Teresa tuo aspiriinia. "Sori", hän sanoo ja jatkaa töitään. "Mitäs siinä sorittelet? Olin sekaisin ja lyömällä tajun kankaalle teit minusta selväjärkisen, joskin melko kivullisella tavalla." Teresa oli hiljaa. Ja syystäkin. Eihän aviomiestä voi kohdella aivan miten sattuu. Tuli ilta. Fiske voihki. Teresa oli sekaisin. Fiskekin oli sekaisin. Teresa itki. Onko tämän pariskunnan yhteiselo lopussa?

Viime viikolla Tihuri-Tatulla eli Tahuri-Titulla eli Tuhnu-Tatilla eli Fisurannan Fiskellä pimeni. Tajuttomana Fiske näkee mielenkiintoista unta. Nti on saanut lapsen. "Oi ku se o söpö vai mitä Fiske-kultani", Teresa kysyy samalla kutitellen äpärän leukaa. "Joo-o", vastaa Fiske ytimekkäästi ja ihmettelee miksei Nti:n vauvaparalla ole ainuttakaan parranhaiventa. Poikahan tuo näyttää olevan. "Imee tissiä ku tyttö", laukaisee Fiske äkkiä. "Tää onkin semmonen äitin poika, nynnerö", valistaa Nti. Fiskeä puistattaa. Nti on saanut lapsen, Nenniksen. Onko se ylipäänsä pojan nimi? "Entäs teirän lapsi-suunnitelmat? Joko on vauvakuumetta?", kiljaisee Nti ja keskeyttää Fisken ajatukset. "Tuota, saiskohan nuita tommosia valmiina pakettina? Venäjän puolelta saa kaikkea kuulemma halvalla. Jos sieltä..." "Ja nyt herra lähdetään", ärähtää Teresa. Fiskellä pimeni. Taas.

"Fiskee! Fisuu! Missä mun oma haiseva kultani on?" Teresa etsii kuumeisesti aviomiestään ja löytääkin... tavallaan. "Hei sie tyttö! Mie oon Tihuri-Tattu Vantaalta ja olen hurmiossa suhun!" ärjyy Fiske. Teresa raapii päätään. Hän huomaa ison patin Fisken ohimolla, mikä selittääkin Fisken epänormaalin käyttäytymisen. "Sie hutsu siinä. Nyt mentiin. Tuu Tahuri-Titun mukkaa pussailee." "Älähän nyt Fiske... Tuhnu-Tatti... vai mikä lienetkään. Hei! Lopeta. Lopeta. LOPETA!!!" Fiskellä pimeni.

Teresan päiväkirjamerkintöjä: "Elämäni Fisken kanssa on yhtä juhlaa. Viime päivät ollaan vaan oltu, ei olla tehty mitään. Mut kuiteskii olen alkanut kyllästyä. Ehkä Fiske ei olekaan minun makuuni. Tiedä häntä. Rakas päiväkirja, kenelle Fiske oikeestaan kuuluu?" (Kirja on hiljaa.) "Mikset sä koskaan vastaan mitään, vaik ollaan hyvin läheisii? Rakas päiväkirja, tällä päivämäärällä erotan sinut luottamustehtävästä. Olet vapaata riistaa." (Päiväkirja lentää ikkunasta.) Taas tuli yksin työtön lisää.

Åå... tervehdys! Olen Fisurannan Nti. Sain Fiskeltä palstatilaa, kun hää ont hieman lentsussa. Jyst jåå. Åå... muistin juuri iiihanan jutun minusta ja Ruotsista. Svenska talande är bättre folk! Åå... opin viheltämään ihan siedettävästi kuultuani viulun soittoa. Vai oliko se alttoviulu. Åh, en muista. Härre guut, tarkoittaa herkullinen jogurtti. Niin, minun on vaikea sanoa å-mappi... siis o, ou, you... huy... Fiske, miten se nyt lausutaan? "Ö-mappi", kuuluu taustalta. Niin, siis å-mappi. Olen pohjimmiltani ruotsalainen. Korvat on kuin hevåsella, silmät kuin suutarilla, pää kuin kiinalaisella, hymy kuin kurttuisella tomaatilla. Olen Nti. Kiitos palstatilasta Fiske! Lopuksi loru. "Olen änteeii, mulla kasvaa sänkeekii. Olen pikku änteeii, ei oo mulla tarpeeksi televisioantennii. Olen itsepäinen NTI!"

Tapahtui viime viikolla: Pahoitteluni Radiolinjan mainostamisesta, armeijaan joutumiseni, armeijasta vapautumiseni. Teresa meni kuulopuheiden perusteella naimisiin. Sain sairauskohtauksen, jouduin sairaalaan. Olin totaalisen murtunut ja epätoivoinen - vai olinko... Ja nyt ratkaisu: Selvittyäni vakavasta sairauskohtauksesta - sain siis vakavan sairauden, jonka seurauksena sain kohtauksen - suuntasin oikopäätä Teresan luokse. Pahalta näytti. Teresan äiti asetti kattausta ulos vietyyn, vihreän kellertävään pöytään. "Äääiiiitiiiii", huusin. "Miten Teresa... kaikkien näiden vuosien jälkeen... en ymmärrä... miksen ... miksi... kuka... piru... kele... suuri sydän." Menetin tajuntani. "Paavo, Paavo. Eiku kuka sä ny oot? No, oli miten oli, mutta näin on. Vastaa nyt joka tapauksessa", höpötti Teresa ja läiski minua poskille. "Fiske", sanoin. "Tä, mitä se nyt hourii", sanoi joku häävieraista. "Hei, Fiskehän sun nimi oli. Mun mieheni nimihän on Fisurannan Fiske! Olinpas paha unohdus", huudahti Teresa. "Mies... ihan aviomieskö?", ihmettelin. "Niin, niin. Äskenhän meidät naitettiin, kele." Menetin tajuntani.

Ensimmäisenä pahoittelen viimekertaisen tekstini "Jotta suomalaiset voisivat puhua enemmän" salakavalaa mainostusta Radiolinjan hyväksi. Hyvitän sen kirjoittamalla nyt tähän, että: "Sonera. Make things click." No niin. Se anteeksipyynnöistä. Ja asiaan: Minua ketutti nuorena puhe armeijasta. Koko armeija otti pannuun - ei siitä kumminkaan olisi mitään käytännön hyötyä. Rahantuhlausta valtiolta. Muuttaisivat palkka-armeijaksi. Hmph. Niin. Siinä se lyhyesti. Jouduin armeijaan, enkä viihtynyt. Turhauttavaa. Niin. Kun pääsin pois 'vankilasta', sain kuulla Teresan menneen naimisiin. Sain sairauskohtauksen. Jouduin sairaalaan, enkä koskaan toipunut täydellisesti. Olin totaalisen murtunut ja epätoivoinen - vai olinko...

Jo riittää hetkeksi aikaa menneisyyteni seulominen. Olen monia kertoja höpöttänyt teille kommelluksista, jotka kaikki ovat tositarinoita - ainakin minun mielestäni. Mutta nyt esitän painavaa sanaa. Tällainen vanha käppyrä ei ymmärrä, miksi jokaisella immeisellä pitää olla sellainen piipittävä laite taskussaan. Siis sellainen kännykkä. Kännykästähän on pelkkää harmia. Akku on aina loppu, kuuluvuus huono, se on epäergonomisesti suunniteltu ja niin edespäin. Kadulla kulkiessaan kännykkämiehet, -naiset ja -lapset & -nuoret puhuvat kyllä kännykkään, mutta sitten ei olekaan aikaa tervehtiä tai jutella - nykypäivänä kai sanotaan chättäillä - kadulla vastaantulevien kanssa. Tavallinen jutustelu on out, kännykkä ja kompuutteri in. Hankin minäkin vanhoilla päivilläni sellaisen gesmin. Täältä vanhainkodista on mukava soitella tutuille ja sukulaisille. Valitettavasti he eivät minun kanssani ehdi jutustaa. Aina kuulen saman lauseen: "En nyt ehdi millään puhua, kun mulla odottaa tossa toinen puhelu. Soitellaan sitten joskus." Koskahan se joskus on?

Kukin katsoo televiissiosta mitä haluvvaa. Minä tällasena vanhana käppyränä en ymmärrä koko televisiota. Kerran kuitenkin minullekin sattui sellainen "selittämätön ilmiö". Olin nimittäin perustanut etsivätoimiston siinä 70-luvun taitteessa. Kysyntää salapoliiseille oli, joten pistin tuumasta toimeen. "Vuokrasin" Tuusulan emännän entistä kauppatilaa, joka oli vuosikausia ollut tyhjillään. Löysin siivotessani ikivanhan mapin, jonka päällä luki "Mappi". Avasin Mapin ja sillä samalla hetkellä syttyi lieskat lensivät huoneen toiselta puolelta. Suljin Mapin. Tuli rauhoittui. Avasin jälleen Mapin ja oranssit lieskat melkein söivät minut! Siinä vaiheessa tiesin, että tämä oli nyt niiden Multerin ja Skalin tehtäviä. Häivyin enkä enää koskaan palannut. Nyt myöhemmin ymmärsin tuon tapahtuman tarkoituksen. Ilmiselvästihän Hän tai Se tai mikä lie tiesi, että minusta ei tulisi kunnon etsivää - eikä edes keskinkertaista. Oivalsin, että minun oli häivyttävä, jotta pääsisin Teresan kanssa vihille.

Fisurannan kylän kalapaikkoja pelättiin - ja syystä. Pahamaineinen Ryjivuoren Rape vartioi fisupaikkoja kuin omia lapsiaan ja etenkin talvella, sillä hänen mielestään pintaan muodostuneeseen jäämassaan ei saa koskea. Rape näki jääpeitteen alla olevan lilluvan veden turkiksena. Tietty ei ketään halua, että kallis turkki revittäisiin riekaleiksi. Talvet olivat jäillä hiljaista. Kukaan ei sinne uskaltanut. Paitsi Rape. Rape puheli vedelle ja halasikin sitä. Oli kaunis talvipäivä. Mieleni teki tuoretta kalaa, mutta piruvie sen Rapen kanssa. Mahani murisi. Hetken päästä tein päätöksen. Nyt tarvittaisiin ihanan Teresan apua. "Olis vähä asiaa Teresalle. Meinaan semmosta yksityisluontoista." Teresa asteli paikalle. "Mitä asivvaa, ryppyinen kalannaurattaja?" Teresa kiljui. "Eikäkö nythän mä hokasin, että tuo Ryjivuoren Rape sanoi mulle, että se inhoaa sua." Teresa raivasi minut tieltään, meni järvelle ja taas luuvitonen heilui. Äkkipikainen Teresa karkotti Rapen ikiajoiksi. Silloin tiesin, että kun Teresa teki tämän minun puheeni perusteella, ymmärsin että hän oli minuun uskomattoman ja erityisen paljon pihkassa.

Se on kuulkaa sillä tavalla, että ilman Teresan äitiä maailmani olisi aivan toisenlainen. Kerronpa tarinan, joka saattaa järkyttää kaikkia. Ja tosi on juttu - niin kuin kaikki tähän asti kertomani. Minä mikään lepertelijä ole. Teresan äiti oli yllättävän temperamenttinen ja äksy. Kun eräänä heinäkuisena iltapäivänä - taisi olla vuonna 1974, niinhän se oli, 3.7.1974 kello 15.35:34. Muistin... niin siis vein Teresalle kunnon 30 kiloisen hauen. Valitettavasti oven avasi hänen äitinsä. "Mää en tätä perkaa. Perhana Fiske! Sää kyllä tuut ny sieltä sisälle ja alat hommiin! Tule, tule. Laita veitsi heilummaa!" Teresan kodissa tulikin sitten vietettyä koko loppupäivä. Perkauksen lisäksi imuroin, tiskasin, pesin pyykit, kudoin kolme villapaitaa ja kaksi sukkaparia, vein roskat, kävin kaupassa, tein ruuan ja korjasin ulkohuussin oven. Silloin tiesin, että Teresan äiti opetti minua tulevaisuutta varten. Menisimmehän minä ja Teresa naimisiin muutaman vuoden päästä.