Fisurannan Fiske

Fiske ja Teresa siivosivat saunaa. Yllättäen ovikello soi. Teresa kiirehti avaamaan. Ovella seisoi? Pevkele. "Hei", täti tokaisi. "Päivää vaan", mutisi hämmentynyt Teresa takaisin. Vieras suunnisti ovelta suoraan olohuoneeseen. Samoihin aikoihin Fiske tuli saunalta käsiään pyyhkien. Täti otti sohvapöydältä sanomalehden ja näytti tutun piirroshahmon kuvaa. "Käärvinen a la finlandaise est le chat de fenille a la francaise", nainen tokaisi. Fiske ja Teresa lähtivät takaisin saunalle päitään pyöritellen.

Maaliskuun 3. päivänä Teresa kirjoitti: Rakas päiväkirja! Kello lähestyy jo puolta yötä, enkä saa nukutuksi. Fiske kroosaa vieressäni. Olimme tänään kotosalla, juuri tulleet kylältä kaupasta. Minä olin purkanut ostoskassit. Aloittelin ruoanlaittoa, kun ovikello yllättäen soi. Fiske oli olohuoneessa. Ovella seisoi vanhempi rouvashenkilö. Hän esittäytyi Sylvi Kaitalaksi. Sanoin hänelle, että ette voi olla. Hän kutsui itse itsensä sisään ja käveli suoraan olohuoneeseen. "Mä tanssin nyt", nainen ilmoitti. "Olkaa hyvä vaan", Fiske vastasi. Nainen pisti stereoihin soimaan HIM -yhtyeen kipaleen Join Me ja ryhtyi jatsaamaan.

Fisurannassa aukesi arkiaamu aurinkoisena. Ei kuitenkaan aivan tavallisena. Oli Teresan syntymäpäivä. Silloin Fisurannan emäntä vaati kahvit sänkyyn. Fiske täytti keittiössä tarjotinta. Kahvia, paahtoleipää, omena, joghurttia, lenkkimakkaran palanen ja lasi tuoremehua. Somisteeksi vielä kukka. Fiske oli noussut hyvin varhain laittamaan aamiaista kuntoon. Tänä vuonna hän kuitenkin päätti, että kaikki on toisin. Hän oli vetänyt vierashuoneen kirjoituspöydän keittiön oven eteen. Yllättäen Fiske löysi itsensä keittiön lattialta tutkimasta jousta.

Vieraan lähdettyä tulee usein hiljaista. Nti oli aivan hetki sitten jättänyt Fisurannan taakseen. Fiske istui keittiön tuolilla ja Teresa siivoili. Seinäkello raksutti. Linnut lauloivat ulkona. Oli hiljaista. Pitkänenäinen mies kulki ikkunan ohi ja vilkaisi sisään. Teresa pudotti kahvikupin. Kukaan ei sanonut mitään. Fiske korjasi asentoaan. Tuoli narahti. Teresa sai tiskattua ja käveli keittiön läpi. Eteisessä rumpuryhmä valmistautui illanviettoon. Nakki kirjoitti elämänkertaa jääkaapissa.

Fiske, Teresa ja Nti istuivat keittiön pöydän ääressä. Aurinko paistoi. Fiske naputti pöytää ja silmäili ympärilleen. Teresa siivoili kuppeja kasaan tuolillaan istuen. Nti tuijotti tiukasti pöydän yli seinäkelloa. Keittiössä oli hiljaista. Fiske ryhtyi selailemaan lehteä. Teresa lähti kiikuttamaan astioita tiskipöydälle. Nti kärsi närästyksestä ja puklautti. Vaivihkaa hän pyyhki nesteet nenäliinaan. "Hoppas att ingen såg det", hän mietti itsekseen. Pöytä alkoi yllättäen täristä. Fiske epäili Teresan potkivan hermostuksissaan lattiaa. Pöydän alta kuului puhinaa. Fiske, Teresa ja Nti kumartuivat samanaikaisesti pöydän alle. Siellä oli kyykyssä? Pevkele. "Anteeksi, etsin Apiksen cd:tä. Taidan olla hieman eksyksissä."

Fiske, Teresa ja Fisurannan Nti joivat kahvia. Ulkona oli kevättalvinen päivä, linnut lauloivat. Aurinko sulatti hankea juokseviksi vesinoroiksi. Lusikka iskeytyi kupin kylkeen ja päästi kimakan kilahduksen. Muutoin pöydässä oli hiljaista. Teresa ei puhunut ruotsia, joka oli Nti:n äidinkieli. Fiske haasteli siskolleen ajoittain jotain. "Onko teillä utan där mycket mukava talvi?" "Oooo-jooo-o, vi har. On meillä", myönteli Nti ja ryysti kahvia. Teresa tuijotti kuppiinsa. Hän uppoutui yhä syvemmälle ajatuksiinsa. Teresan päässä alkoi pyöriä suuri rinkula villiä vauhtia. Yllättäen hän havaitsi olevansa bahamalaisella banaanifarmilla ja soittavansa tamburiinilla paikallisia ruokolauluja.

Fiske ja Teresa siivosivat. Oli aurinkoinen talvipäivä. Oikeastaan vain Teresa huhki, Fiske katseli pakotettuna vierestä. Oli tulossa vieras. Pariskunta odotti Fisken siskoa, Fisurannan Nti:tä saapuvaksi. Tunnit kuluivat, pölyt katosivat ilmaan ja imurin ääni vaihtui luutun laahaukseen. Lopulta Teresa lätkäisi viimeisen pudistellun maton kiiltävälle lattialle. Ovikello soi. "Ooo-oi-joi, onpas täällä niin rent", kuului kommentti. Nti saapui. Siirryttiin kahvipöytään. "Kahvia?" tarjosi Teresa. Nti ei ymmärtänyt. "Vill du ha tsufe?" kysyi Fiske. "Ooo, jaa", vastasi Nti.

Kauniina kevätpäivänä Fiske istui sohvalle. Tyynyt laskeutuivat hieman hänen takapuolensa alla. Myös pohjalevy notkahti ja osui johonkin rasahtavaan. Sohvan alla oli... Pevkele. Mitä ihmettä? Lattialla röhnötti perin tutun näköinen nainen. "Mistä kummasta minä hänet tunnen?" fisurantalainen mietti hämillään. "Teresa, tules sinäkin katsomaan", mies vinkkasi vaimolleen. "Mitä sinä, kulta, täällä huu?" Teresa ei ehtinyt sanella lausetta loppuun, vaan jäi suu ihmetyksestä auki tuijottamaan sohvan alla olevaa naista. "Terse", täti huusi tyynyjen alta. "Mulla on rento meininki. Mites teillä?"

Eipä kulunut aikaakaan, kun Fiske käänteli Aamulehden sivuja. Puurolautanen hänen edessään tyhjeni nopeasti. Fiske hörppäsi tuoremehua ja ryysti kahvia. Hän oli juuri puraisemassa leipää, kun ovikello soi. Fiske avasi uksen ja näki kummallisen seurueen. Ensimmäisenä seissyt täti esittäytyi nopeasti ja vinkkasi enimpiä kyselemättä koko poppoon sisään. Alkoi huikea show. "Muistattekos Vesivehmaan jenkkaa pojat vielä..." nainen huusi. Mukana tullut porukka aloitti tahdinlaskennan. "Vasen tassu, vasen tassu, oikee tassu, oikee tassu, eteen, taakse ja yks kaks kol." Fiske pyöritteli päätään, antoi laulavalle naiselle vokaalin ja lähti lakaisemaan rappusia.

Eräänä kauniita talviaamuna Fiske avasi jääkaapin oven. Puoliunisena hän haparoi käsiinsä jogurttia ja maitoa. Aamulehden hän oli hakenut jo aikaisemmin postilaatikosta, aviisi odotti keittiön pöydällä lukemista. Fiske otti kattilan käteensä ja laski siihen hanasta raikasta vettä kolmisen desiä. Asetettuaan hackmanilaisen liedelle ja väännettyään levyn kutoselle hän kurotti kaappiin. Pienoisen varvastelun jälkeen Fisken käsi ylettyi laatikkoon, jonka kannessa oli... Pevkele. Hieman hämmentyneenä mies jatkoi aamiaisen valmistamista. Puuron kypsyttyä hän kantoi kattilan pöytään ja kummasteli jääviileäkaapista kuuluvaa mölinää. Tomaatit olivat ryhtyneet pitämään salsatuntia. Muumeiksi naamioituneina nuo punaiset kasvikset jammasivat. Fiske sulki oven.

Vietettiin sitten Teresan kanssa ihan tavallista, rauhallista koti-iltaa. Katseltiin televisiota ja herttainen vaimoni kutoi villasukkaa. Kahvit hörpättiin. Kesken kaiken kuului rauhallisuuden rikkonut huuto. "Tilk-tilk-tilk-tilk-tilk", kantautui voimakas kirkuna etääntyen Fisurannan illassa. "Mitä ihmettä?" kummasteli Teresa. Pyörittelin hämmästyneenä päätäni. Lähdin ulos ottamaan selvää kummallisen äänen alkuperästä. Kävelin pihasta tielle ja edelleen postilaatikoille. Valaisin taskulampulla lootamme viereen ja näin tumman hahmon. Se oli Pentti. Hän oli ojanpenkassa kyykkyasennossa, kädet siiviksi asetettuina. Pentti leikki telkkää.

Teresan ja minun lapsentekoprojekti pyörähti mukavasti vauhtiin. Tuotantovaihe tuntuu tässäkin hommassa mukavimmalta. Eikä se mitään, vaikka duunari on duunista riippumatta aina duunari. Yksi ongelma kuitenkin ilmeni. Teresa oli niin innoissaan lapsen hankkimisesta, että jättäytyi aluksi pois kansalaisopiston kursseilta. Sen jälkeen hän hylkäsi marttakerhon leivontaillat ja loppujen lopuksi ei käynyt edes naapurin Elvillä kylässä. Eikä katsonut televisiota. Teresasta tuli mökkihöperö, eli tupa-akka. Lapsenteko täytti hänen mielensä. Teresa oli jotenkuten jyvällä siitä, ettei hänen käytöksensä ollut normaalia. Eräänä maanantaiyönä hän soitti radiopsykologi Pentti Kaurille. Teresa vuodatti tohtorille ongelmansa. Vastaukseksi hän sai: "Mitä sä itse ajattelet siitä?"

"Vilisevät maisemat sentään! Onpas täällä puita!" huusi Fiske hummallensa ja osoitti vieri vieressä törröttäviä mäntyjä. Fiskellä oli hyvä olo. Hetken aikaa. Pian mielessä oli vain Teresan äkillinen lähtö. Fisken Rantalaimplantti -niminen hevonen kopisutti tietä pitkin eteenpäin. Teresa laahusti tietä pitkin. Pian hän huomasi tienviitan. "Ei härre hyvä sentään, tämähän on Fisuranta", sanoi Teresa ihmetellen. "Kaikki tiet vievät Fisurantaan. Pakkohan se sanonta on uskoa. Nähtävästi paikkani on Fisken rinnalla. Sen tämä matka todisti", pohti Teresa ja palasi kotiin. Iltasella Fisken palatessa Fisurantaan... "Tervehdys hevosmatkaaja", huudahti Fiskelle tuttu ääni. "Kappas, sehän on Aino Vaino, Fisurannan ainoa juoruämmä. Onkos hyviä juoruja tarjota?" kysyi Fiske uteliaasti. "Semmosen jutun oon kuullu, että se Fiske olis taas ukkomies. Teresa on kuulemma palannut. Mutta älä kerro kellekään, lupasin näet ittelleni olla levittelemättä tätä asiaa. Erityisesti asianomaiset..." Aino lopetti äkkiä tajuttuaan, että oli lörpötellyt ohi suunsa - taas. Fiske kaahasi torpallensa, niin lujaa kuin hevosvoimat vain riittivät. "Hanaa, hanaa!" huusi Fiske. Torpassa tosiaan paloi valot. "Teresa! Teresaa! Oletko sä sä? Etsä viitsisitsä vastata?", hätäili Fiske. "Minähän täällä olen. Tule sisään sieltä kylmästä", sanoi Teresa lempeällä äänellä. "Täällä on lämmintä soppaa." Fisken elämä oli jälleen järjestyksessä. Tai niin hän luuli, kunnes Teresa sanoi vihjailevasti haluavansa lapsen - eikä siinä

Teresan tallustellessa eteenpäin jonnekin, ystävämme Fisurannan Fiske alkoi virota. Samoin muutkin kylän miehet. Äkkiä joku huusi: "Yrjö! Nyt se tulee! Yrjö!" Kaikki siirtyivät huutajaa kauemmas. "Eke hei! Missä se sun yrjös viipyy? Onko suolistos häikkää?", repäisi vallesmanni Yrjö Pesuneste-Vuorinen huutajalle. "Vai pääsikö yrjö pöksyyn, hahaa", jatkoi pesunkestävä vallesmanni. "Niin, asiaan. Olen kuullut huhun, että Teresa Wilhelmiina Fihve, omaa sukua Jokela, syntynyt 5.4.1920 silloisen Iiro Alaojan pirtissä. Syntymäpainoa en tiedä, mutta pituutta oli semmoiset 180 senttimetriä - siis nykyään. Eli lyhyesti Fiske: vaimosi on jättänyt sinut." Fisken ilme muuttui vakavaksi. Oma vaimo, jättänyt. "No, eipä voi mittää. Täytyy lähteä hankkimaan uutta", yritti Fiske rentouttaa tunnelmaa. Ryyppykaverit lähtivät hissuksiin pois. Vallesmannikin lähti - ihme kyllä - hiljaa pois, mutta aloitti suunveisuun vähän huomattuaan miesten kävelevän siveettömissä asusteissa. Fiske tuijotti tyhjyyteen. Ilmekään ei värähtänyt - eikä ihme: sehän oli katastrofitilanne. Fiske ei voinut uskoa kuulemaansa. Hän keräsi voimansa, valjasti hevosen ja lähti matkaan. Fisken päässä raikui vain yksi kysymys: "Miksi?".

Teresa oli kävellyt koko yön. Paria hengästystaukoa lukuun ottamatta naissankarimme tallusteli eteenpäin. Matkan määränpää oli Teresallakin hämärän peitossa. Tuska, hervoton hiki ja ikävä eivät antaneet selville ajatuksille tilaa. Yö jatkui. Teresa laahasi itseänsä eteenpäin ja lopulta horjahti ojaan. Teresa makasi tajuttomana ja hitaasti veripisarat liukuivat pitkin Teresan otsaa. Fisken pirtillä sen sijaan oltiin tajuttomana aivan toisesta syystä. Fiske ajatteli järjestää pippalot, kun ei muutakaan tekemistä ollut. Hameväkikin oli häipynyt paikalta juuri sopivasti. "Viinaa, lisää viinaa." Siinäpä sen illan motto. Kuin karjalauma aikuiset miehet makaavat röhkien ja äristen lattialla. Fiske sen sijaan oli löytänyt sängylle, joskin puolet kropasta oli unohtunut puolitiehen. Ne miehet, ne miehet. Aamuaurinko alkoi nousta pilvien ylle. Teresa makasi edelleen kosteassa ojassa, mutta elossa hän tuntui olevan. Ainakin pää oli vaihtanut paikkaa epämukavan kiven päältä pehmeän nurmikon päälle. Molempien päätä jomotti pahantuulisesti. "Olisi pitänyt jättää väliin. Nyt jomomomottaa (=jomottaa) kaksin verroin pahemmin", voihki Fiske ja piteli päätään.

Teresa ei ollut enää entisensä. Läimäytettyään Fiske -aviomieheltänsä useasti tajun kankaalle, hän tajusi olevansa väkivaltainen - yhteiskunnan vihollinen. Syyllisyys kalvoi. "Voi poloista Fiskeä", Teresa mankui itsekseen. Vaikka hän useasti oli pyytänyt Fiskeltä anteeksi ja ollut tälle hellämielinen, niin omatunto ei antanut rauhaa. Fiskehän oli tapahtuneesta loppujen lopuksi riemuissaan. Eipähän tarvinnut töihin lähteä ja palveltavana oli kiva olla. Teresa päätti lähteä. Niin haikealta kuin se tuntuikin. Pieneen koriin Teresa ahtasi hieman evästä ja vaihtovaatetta. Ja lähti. Hiljaa hiipien, mitään selittämättä. Maantiellä kulkiessaan Teresa itki. Hiljaa kyyneleet valuivat Teresan hentoa ihoa pitkin. Hän kääntyi vielä kerran katsomaan Fisken taloa. "Hyvästi Fiske", Teresa sanoi vaimeasti ja sulki silmänsä. Teresa käveli yötä vasten. Tähdet loistivat, mutta yksi tähdistä näytti putoavan. "Tuo olen minä", totesi Teresa ja jatkoi matkaansa. Itkien.

"Teresa, tuopas jotain särkylääkettä! Päätä jomottaa niin pirusti", voihkii Fiske. Teresa tuo aspiriinia. "Sori", hän sanoo ja jatkaa töitään. "Mitäs siinä sorittelet? Olin sekaisin ja lyömällä tajun kankaalle teit minusta selväjärkisen, joskin melko kivullisella tavalla." Teresa oli hiljaa. Ja syystäkin. Eihän aviomiestä voi kohdella aivan miten sattuu. Tuli ilta. Fiske voihki. Teresa oli sekaisin. Fiskekin oli sekaisin. Teresa itki. Onko tämän pariskunnan yhteiselo lopussa?

Viime viikolla Tihuri-Tatulla eli Tahuri-Titulla eli Tuhnu-Tatilla eli Fisurannan Fiskellä pimeni. Tajuttomana Fiske näkee mielenkiintoista unta. Nti on saanut lapsen. "Oi ku se o söpö vai mitä Fiske-kultani", Teresa kysyy samalla kutitellen äpärän leukaa. "Joo-o", vastaa Fiske ytimekkäästi ja ihmettelee miksei Nti:n vauvaparalla ole ainuttakaan parranhaiventa. Poikahan tuo näyttää olevan. "Imee tissiä ku tyttö", laukaisee Fiske äkkiä. "Tää onkin semmonen äitin poika, nynnerö", valistaa Nti. Fiskeä puistattaa. Nti on saanut lapsen, Nenniksen. Onko se ylipäänsä pojan nimi? "Entäs teirän lapsi-suunnitelmat? Joko on vauvakuumetta?", kiljaisee Nti ja keskeyttää Fisken ajatukset. "Tuota, saiskohan nuita tommosia valmiina pakettina? Venäjän puolelta saa kaikkea kuulemma halvalla. Jos sieltä..." "Ja nyt herra lähdetään", ärähtää Teresa. Fiskellä pimeni. Taas.

"Fiskee! Fisuu! Missä mun oma haiseva kultani on?" Teresa etsii kuumeisesti aviomiestään ja löytääkin... tavallaan. "Hei sie tyttö! Mie oon Tihuri-Tattu Vantaalta ja olen hurmiossa suhun!" ärjyy Fiske. Teresa raapii päätään. Hän huomaa ison patin Fisken ohimolla, mikä selittääkin Fisken epänormaalin käyttäytymisen. "Sie hutsu siinä. Nyt mentiin. Tuu Tahuri-Titun mukkaa pussailee." "Älähän nyt Fiske... Tuhnu-Tatti... vai mikä lienetkään. Hei! Lopeta. Lopeta. LOPETA!!!" Fiskellä pimeni.

Teresan päiväkirjamerkintöjä: "Elämäni Fisken kanssa on yhtä juhlaa. Viime päivät ollaan vaan oltu, ei olla tehty mitään. Mut kuiteskii olen alkanut kyllästyä. Ehkä Fiske ei olekaan minun makuuni. Tiedä häntä. Rakas päiväkirja, kenelle Fiske oikeestaan kuuluu?" (Kirja on hiljaa.) "Mikset sä koskaan vastaan mitään, vaik ollaan hyvin läheisii? Rakas päiväkirja, tällä päivämäärällä erotan sinut luottamustehtävästä. Olet vapaata riistaa." (Päiväkirja lentää ikkunasta.) Taas tuli yksin työtön lisää.

Åå... tervehdys! Olen Fisurannan Nti. Sain Fiskeltä palstatilaa, kun hää ont hieman lentsussa. Jyst jåå. Åå... muistin juuri iiihanan jutun minusta ja Ruotsista. Svenska talande är bättre folk! Åå... opin viheltämään ihan siedettävästi kuultuani viulun soittoa. Vai oliko se alttoviulu. Åh, en muista. Härre guut, tarkoittaa herkullinen jogurtti. Niin, minun on vaikea sanoa å-mappi... siis o, ou, you... huy... Fiske, miten se nyt lausutaan? "Ö-mappi", kuuluu taustalta. Niin, siis å-mappi. Olen pohjimmiltani ruotsalainen. Korvat on kuin hevåsella, silmät kuin suutarilla, pää kuin kiinalaisella, hymy kuin kurttuisella tomaatilla. Olen Nti. Kiitos palstatilasta Fiske! Lopuksi loru. "Olen änteeii, mulla kasvaa sänkeekii. Olen pikku änteeii, ei oo mulla tarpeeksi televisioantennii. Olen itsepäinen NTI!"

Sydämeni soitteli iloisia säveliä päivästä toiseen. Yhteiselo rakkaan Teresani kanssa oli kuin ruusuilla tanssimista... Pistävät piikit iskeytyivät tuon tuostakin herkkien jalkapohjieni lävitse. Tyttö kuitenkin oli niin ihana. Kaulimen kova tärähdys tuli päälleni tutuksi, mutta iloisen moton avulla jaksoin eteenpäin: "Kaikki Teresan ja Teresa ei kenenkään puolesta." Se oli sitten eräs lauantai, kun sattui perin harmillinen tapaus. Hörpimme Teresan ja anopin kanssa kahvia sekä keskustelimme Reino Lampaasta, joka oli seudun tunnetuin viulisti. Meidän pariskunnan kauniimpi puoliskokin (joka yleensä pitää vain itsestään) yltyi jostain syystä ylistämään trubaduurin kykyjä, että poskilla oikein hekumoi. Päivän vaihtuessa illaksi Teresa oli jo ilmeisesti unohtanut kahvipöydässä käydyn keskustelun, kun hän yllättäen tokaisi: "Lampaanviulua nyt tekisikin mieleni." Minä kummastelin, koska luulin Teresan tarkoittavan Reinon rakasta instrumenttia. Hitaan sytytykseni havaitsin vasta, kun olin jo Lampaan tilan ovella. Idealampun välähdettyä suunnistin vähin äänin teurastaja Simo Korvensuun puheille. Onnistuin saamaan sen lampaanviulun. Kotiin kävellessäni Multeri ja Skali ajoivat minua vastaan.

Tapahtui viime viikolla: Pahoitteluni Radiolinjan mainostamisesta, armeijaan joutumiseni, armeijasta vapautumiseni. Teresa meni kuulopuheiden perusteella naimisiin. Sain sairauskohtauksen, jouduin sairaalaan. Olin totaalisen murtunut ja epätoivoinen - vai olinko... Ja nyt ratkaisu: Selvittyäni vakavasta sairauskohtauksesta - sain siis vakavan sairauden, jonka seurauksena sain kohtauksen - suuntasin oikopäätä Teresan luokse. Pahalta näytti. Teresan äiti asetti kattausta ulos vietyyn, vihreän kellertävään pöytään. "Äääiiiitiiiii", huusin. "Miten Teresa... kaikkien näiden vuosien jälkeen... en ymmärrä... miksen ... miksi... kuka... piru... kele... suuri sydän." Menetin tajuntani. "Paavo, Paavo. Eiku kuka sä ny oot? No, oli miten oli, mutta näin on. Vastaa nyt joka tapauksessa", höpötti Teresa ja läiski minua poskille. "Fiske", sanoin. "Tä, mitä se nyt hourii", sanoi joku häävieraista. "Hei, Fiskehän sun nimi oli. Mun mieheni nimihän on Fisurannan Fiske! Olinpas paha unohdus", huudahti Teresa. "Mies... ihan aviomieskö?", ihmettelin. "Niin, niin. Äskenhän meidät naitettiin, kele." Menetin tajuntani.

Ensimmäisenä pahoittelen viimekertaisen tekstini "Jotta suomalaiset voisivat puhua enemmän" salakavalaa mainostusta Radiolinjan hyväksi. Hyvitän sen kirjoittamalla nyt tähän, että: "Sonera. Make things click." No niin. Se anteeksipyynnöistä. Ja asiaan: Minua ketutti nuorena puhe armeijasta. Koko armeija otti pannuun - ei siitä kumminkaan olisi mitään käytännön hyötyä. Rahantuhlausta valtiolta. Muuttaisivat palkka-armeijaksi. Hmph. Niin. Siinä se lyhyesti. Jouduin armeijaan, enkä viihtynyt. Turhauttavaa. Niin. Kun pääsin pois 'vankilasta', sain kuulla Teresan menneen naimisiin. Sain sairauskohtauksen. Jouduin sairaalaan, enkä koskaan toipunut täydellisesti. Olin totaalisen murtunut ja epätoivoinen - vai olinko...

Jo riittää hetkeksi aikaa menneisyyteni seulominen. Olen monia kertoja höpöttänyt teille kommelluksista, jotka kaikki ovat tositarinoita - ainakin minun mielestäni. Mutta nyt esitän painavaa sanaa. Tällainen vanha käppyrä ei ymmärrä, miksi jokaisella immeisellä pitää olla sellainen piipittävä laite taskussaan. Siis sellainen kännykkä. Kännykästähän on pelkkää harmia. Akku on aina loppu, kuuluvuus huono, se on epäergonomisesti suunniteltu ja niin edespäin. Kadulla kulkiessaan kännykkämiehet, -naiset ja -lapset & -nuoret puhuvat kyllä kännykkään, mutta sitten ei olekaan aikaa tervehtiä tai jutella - nykypäivänä kai sanotaan chättäillä - kadulla vastaantulevien kanssa. Tavallinen jutustelu on out, kännykkä ja kompuutteri in. Hankin minäkin vanhoilla päivilläni sellaisen gesmin. Täältä vanhainkodista on mukava soitella tutuille ja sukulaisille. Valitettavasti he eivät minun kanssani ehdi jutustaa. Aina kuulen saman lauseen: "En nyt ehdi millään puhua, kun mulla odottaa tossa toinen puhelu. Soitellaan sitten joskus." Koskahan se joskus on?