Pieni kylä

Punainen olio eteni kuin tuulispää Kukkaniityn kaupungista kohti Hirvilahtea. Matalan aukealla ennen Vikkelän rautatiealikulkua taipuivat ojanpientareen pajutkin kulkijan tieltä. Kaakun kylästä edelleen kohti Hirvilahden keskustaa matkatessaan olio hieman hiljensi vauhtia. Lautatehtaan aukealla kulkijasta sai jo selvää: sehän oli tarkkailija! Tarkkailija sotki polkupyörällään hurjaa vauhtia Hirvilahden keskustaan. Hän ajoi mankelin parkkiin Kuoppalan kaupan edustalle ja kaivoi muistivihkonsa esiin. Tarkkailija ryhtyi tarkkailemaan viikonloppuostoksilla olevia hirvilahtelaisia. Kaupassa kävikin kova kuhina. Tarkkailijan tilaston mukaan sadasta asiakkaasta 97 osti ainoastaan sikspäkin olutta. Loput kolme asiakasta oli tarkkailija itse. Ensin hän osti maitoa eväskahviinsa. Takaisin pyörälle päästyään hän huomasi unohtaneensa kertakäyttömukit. Käytyään toistamiseen kaupassa tarkkailija alkoi kaivata lukemista. Niinpä hän haki vielä Ilta-Sanomat. "Juntteja", kirjoitti tarkkailija muistivihkoonsa hirvilahtelaisten ostosten perusteella. Kuoppalan kaupan pihassa tarkkailijan silmä osui naapurin Extra-Marketin pihalla mellestäneisiin tyttöihin. Neljästä kakarasta kolme raahasi polkupyörätelinettä kiroillen ympäri pihaa ja yksi roikkui männyssä tekemässä jotain, mistä tarkkailija ei edes halunnut saada selvää. "Idiootteja", raapusti tarkkailija vihkoonsa. Yllättäen tuli pimeää. "Mitä hemmettiä?" tarkkailija parahti. Hän vilkaisi kelloa. Viisarit osoittivat kellon olevan 22.30. Hirvilahden katuvalot olivat sammuneet. Tarkkailija huomasi istuneensa paikoillaan monta tuntia. Läheltä kantautui kova meteli. Pimeyden keskeltä tarkkailija erotti Extra-Marketin pihassa seisovan suuren väkijoukon. "Mitkä ihmeen kansanjuhlat?" tarkkailija kysyi itseltään ja hilautui lähemmäksi. Kaupan pihassa seisoskeli

Monien muiden maaseutukuntien tavoin myös Hirvilahti kärsi taloudellisista vaikeuksista. Viime vuoden tilinpäätös oli surullista luettavaa. Alijäämää oli kertynyt kaikkiaan viisi miljoonaa markkaa. "Mitä ihmettä... siis mitä ihmettä me nyt oikein tehtäisiin?" pohti kunnanjohtaja Keijo Niemi työhuoneessaan. Niemen edessä oli pinkka papereita. Kasan päällimmäiseen kunnanjohtaja oli piirustellut tikku-ukkoja. Papereita oli myös rypistettyinä pitkin lattioita. "Jotain pitäisi keksiä, jotta talous saadaan nousuun", Niemi pohti. Yllättäen kunnanjohtaja alkoi nytkyä tuolissaan. Hänen päässään soi tuttu kappale. "Jos vain lantilla leipää saan, ostan toisella..." Keijo Niemi alkoi hyräillä Kaunista pesijätärtä. Nytkyntä lakkasi ja kunnanjohtaja havahtui. "Hei, nythän piti tehdä töitä." "Jos rahaa on vähän, ei menoja voi olla paljon", luki Niemen paperissa kaikkiaan pari tuntia kestäneen mietiskelyn jälkeen. Seuraavalle arkille kunnanjohtaja kirjoitti esimerkin. "Jos omena maksaa kaksi markkaa ja minulla on yksi markka, en voi ostaa omenaa. Paitsi velaksi" Niemi myhäili tyytyväisenä. "Hyvin keksitty." "Pienillä tuloilla on pienet menot", kunnanjohtaja kirjoitti taloussuunnitelmansa yhteenvedoksi.

Hirvilahden kunnanjohtaja Keijo Niemen huoneesta kantautui vaimea suhina virastotalon käytäville. "Mikä ihme siellä ääntelee?" kysäisi liikuntatoimensihteeri Pirkko Mäki kanslistilta, joka vastaukseksi kohautti olkapäitään. Suhina oli peräisin nauhurista. Eikä mistä tahansa kasettidekistä. Niemi kuunteli kelanauhuria. Hänellä oli kuulokkeet korvilla. Nauhalla pari vuotta sitten Hirvilahden kunnasta selvityksen laatinut Hannu-Pekka Kuusijärvi kertoi näkemyksiään. Kuusijärven nauha oli jo saanut kahvipöydissä erittäin persoonallisen nimen. Sitä kutsuttiin Kuusijärven nauhaksi. Äänityksestä puhuttiin aina hienoinen kunnioituksenvire äänessä. Tutkija Hannu-Pekka Kuusijärvi teki nauhoituksensa Hirvilahden valtuuston pyynnöstä, jotta kunnan taloudellisesta tilanteesta ja erityisesti tilin riittävyydestä saataisiin edes jonkinlainen selvyys. Työ vaati arkistojen penkomista, pohdiskelua ja laskelmia. Hirvilahtelaiset ymmärsivät, etteivät kunnan rahat riitä kaikkeen. Sitä, että silloin, kun rahat eivät riitä, pitää menoja supistaa, ei kuitenkaan tiedetty yhtä hyvin. Ainakaan sitä ei haluttu uskoa. Hirvilahden kunnan ylläpidettävänä oli muun muassa kolme jäähallia, kahdeksan rantasaunaa ja 12 koulua. Se on sentään aikamoinen ylläpitotaakka kunnalle, jossa on kolmisen tuhatta asukasta. Halvaksi Hannu-Pekka Kuusijärven selvitystyö tuli. Hintaa kertyi ainoastaan 150 000 markkaa. Onhan Kuusijärvi sentään tutkija. Ainakin käyntikorttinsa mukaan. Vuoden aikana valtuusto kuittasi laskun maksetuksi sekä nauhat tiedokseen. Vanha tulppa on kuitenkin jälleen jumittanut päätöksenteon pullonkaulan. Kuusijärven nauhat laadittiin paitsi leväperäisen taloustilanteen kartoittamiseksi, myös siksi, että ulkopuolisen tuen turvin kuluja olisi helppo lähteä leikkaamaan.

Aamuauringon ensimmäiset säteet herättivät Hirvilahden uuteen talvipäivään. Sää oli poutainen ja pakkaskirpeä. Kadulla kuljeskeli harvakseltaan väkeä, pääosin kauppareissulla olevia eläkeläisiä. Sen saattoi päätellä potkukelkkojen istuimilla olleista nyssyköistä. Eläkeläisten joukossa katuvilinässä kulki hahmo, joka ei selvästikään kuulunut joukkoon. Pitkä, vaaleanruskea takki lepatti nilkkojen tasalla. Pää oli paljas. Hahmo kulki hyvässä ryhdissä. Kädessään hänellä oli sininen ruutuvihko ja kynä. Tarkkailija oli laskeutunut Hirvilahdelle. "Vaviskaa!" saattoi jopa lyhtypylväiden kuulla huutavan. Tarkkailija askelsi nopeasti. Hänellä oli kiire. Juuri hetki sitten hän oli ollut Hirvilahden rumpuopistolla todistamassa rehtori Jokisen hämmästystä. Oppilaitoksen johtaja oli kysynyt eräältä oppilaaltaan, mitä on yksi plus yksi. "Kaksi", oli rummunpäristäjä vastannut. Sen jälkeen Jokinen oli pujahtanut työhuoneeseensa ynnäilemään laskimellaan. "Ihan kuin yksi plus yksi olisi eilen ollut yksi ja puoli. Outoa..." kuului rehtorin huoneesta. Nyt tarkkailija oli matkalla kunnanvaltuuston uuden puheenjohtajan kotiin. Perille saavuttuaan tutkija kirjasi ruutuvihkoonsa päivämäärän, kellonajan ja paikan. Valtuuston puheenjohtaja Anneli Hurjanen olikin kotosalla. Talon sisältä kantautui laulua. "Sä jalka ojenna ja taakse taivuta..." Hurjanen lauloi ja ojenteli jäseniään pitkin olohuonetta. "En halua nähdä enempää", tuumasi tarkkailija ja jatkoi matkaa. Seuraava kohde oli kunnanvirasto. Tarkkailija asteli aulaan. Palvelutiskillä oli valtuutettu Reijo Keino. "Ja nimi tuohon, ole hyvä", sanoi toimistovirkailija. Keino vetäisi allekirjoituksen paperiin. Tarkkailija teki muistiinpanoja. Reijo Keino

Hirvilahden itäpuolen takamaan Peräkylässä asui muutamien muiden ihmisten lisäksi Hanna Ripanen. Syrjäisestä kotipaikasta huolimatta tämä nainen tunnettiin ympäri kuntaa. Ripanen oli erittäin aktiivinen ja räiskyvä persoona. Punainen potkulauta oli parkkeerattuna milloin puun, milloin kiven kylkeen yhtä lailla joen rannalla kuin keskustaajaman puistossakin. Kulkupelin nähdessään ohikulkijat osasivat heti etsiä Hannan silmiinsä. Yleensä Ripanen oli joko inventoimassa maastoa, ottamassa valokuvia tai tekemässä muuta tärkeää kartoitustyötä. Erityisen kiinnostanut hän oli yli kymmenmetristen puiden hyvinvoinnista. Ripanen oli jopa videoinut muutaman pitkän koivun ja männyn elämää. Nauhoja katseltiin kansalaisopiston kotiseutupiirissä mielenkiinnolla useaan otteeseen. Videoita saattoi ostaa kotiinkin Hirvilahden kirjakaupasta. Kotiseutuharrastuksensa lisäksi Hanna Ripanen oli kuuluisa musiikillisista lahjoistaan. Hän vetikin Hirvilahden rumpuopistossa silloin tällöin rumpukursseja. Joskus Ripanen esiintyi myös laulusolistina oppilaitoksen konserteissa. Vuosien saatossa Hirvilahdella oli rakentunut pidetyn kulttuuri-ihmisen nimeä kantava tapahtuma. Yleensä huhtikuussa pidettävä festivaali kantoi Ripasen keväthuumaus -nimeä. Juhlassa luovutettiin muun muassa kiertopalkinto jollekulle ansioituneelle kuntalaiselle. Lisäksi Hanna Ripanen esitti tilaisuudessa rumpusooloja sekä yksinlaulua. Yleensä ilta huipentui puuvideoiden katseluun.

Hirvilahden keskustassa satoi lunta. Oli marras-joulukuun vaihde. Maa peittyi hiljalleen valkoiseen vaippaan. Yrittäjiä ja kunnan edustajia oli kokoontunut kunnanvirastolle. Joukkion tarkoituksena oli kerrata joulunavaustapahtuman järjestelyjä. Yrittäjät ja kunnan väki olivat kokoontuneet jo alkusyksystä lähtien aina parin viikon välein suunnittelemaan juhlaa. Kunnanjohtaja Keijo Niemi oli alkujaan ehdottanut, että joulunavaus jätettäisiin tänä vuonna väliin. Esitys kuitenkin tyrmättiin. Näkemystään Keijo Niemi oli perustellut säästöillä. Liikuntasihteeri Pirkko Mäki puolestaan oli toivonut, että joulunavaus olisi tänä vuonna suuri aerobic-tapahtuma letkeiden kulkuslaulujen tahdissa. Mäenkään ehdotus ei juurikaan kerännyt kannatusta. Loppujen lopuksi joulunavaus päätettiin järjestää yrittäjien esityksen pohjalta. Kauppias Reijo Kuoppala kumppaneineen oli laatinut ehdotuksen, jota kunnanjohtaja kuvaili tavallisen erikoiseksi. - Siis tässä on mielestäni jotain hieman outoa --, Keijo Niemi oli tarkentanut. Reijo Kuoppalan ja kumppaneiden ehdotuksen mukaan joulunavauksen pitopaikaksi päätettiin kunnan tori. Esityksen pohjalta alkoivat marraskuun loppupuolella tapahtuman valmistelutyöt. Torille rakennettiin 30 metrin pituinen ja kymmenen metrin levyinen kehikko, jonka sisään nostettiin uima-altaan aihio. Suunnitelmien mukaan sammio täytetään joulunavauspäivän aamuna vedellä. Itse tapahtuma pidetään altaassa. Luvassa on mm. rumpuopiston oppilaiden Taas vetistä joulua -parodia sekä nuorisokuoron Vetiset, vetiset -sikermä. Kuoppala ja kumppanit perustelivat uima-allasta sillä, että joulunavauspäivänä kuitenkin sataa todennäköisesti vettä. Olisi siis aivan sama, seisooko sateessa vai polskiiko reilusti vedessä. - Sitä siis pidin

"Niin, kyllä minun mielestäni asialle pitäisi tehdä jotain", tokaisi kauppias Reijo Kuoppala Hirvilahden ilmapiiristä ja siemaisi kahvikupistaan. Kunnanjohtaja Keijo Niemi nyökytteli vastapäätä. Miehet istuivat Kuoppalan kaupan toimistossa. Kunnanjohtaja oli alun perin tullut keskustelemaan kauppiaan kanssa puhtaasti liikeasioista. Tietenkin pienoinen small talk oli aina paikallaan. "Eiköhän Keijoseni järjestetä oikein sellainen kansanjuhla, jolla saataisiin kylän yhteishenki nousuun", Reijo Kuoppala hihkaisi. "Voisihan sitä harkita. Mutta tuleeko se kovin kalliiksi?" Niemi pohdiskeli. "Kuule, Keijo. Hoida sinä tarjoilupuoli, niin minä järjestän ohjelman. Sopiiko?" Kuoppala ehdotti. "Mikäs siinä", Niemi vastasi. Kului pari viikkoa ja miehet olivat puuhastelleet tahoillaan. Hirvilahden torille oli kerääntynyt muutama kymmenen ihmistä hytisemään. Kuoppala kopautti mikrofoniin. "Testi, testi. Kuuluu, kuuluu", hän kuiskutti. Niemi oli järjestänyt oikein pitopalvelun laittamaan kansanjuhlaan ruokaa. Monelta meinasi mennä pala väärään kurkkuun, kun estradille Kuoppalan juonnon jälkeen astui oopperalaulaja Kari Teijala-Kuoppala. "Hyvää päivää Hirvilahti! Nyt svengataan. Rinta rottingille, kunnanjohtaja!" Teijala-Kuoppala huusi ja aloitti yllättäen Lea Lavenin kappaleella Ei oo, ei tuu. "Ei voi olla totta", kunnanjohtaja mietti ja tuijotti lavalle suu auki. Ilme ei kirkastunut laulajan jättämästä 35 000 markan laskusta, jossa oli mukana sukulaisuusalennus. Kari Teijala-Kuoppala nimittäin on Reijo Kuoppalan serkun puoliso.

Hirvilahden kunnanvirastolla oli hiljaista. Aulan kellon suuret viisarit raksahtivat. Kunnanjohtaja Keijo Niemi istui työhuoneessaan ja pläräsi papereitaan. Aikarauta näytti aamuseitsemää. Niemellä oli suuri ongelma. Kunta yritti päästä eroon vanhasta traktorikaivuristaan. Koneella oli viime vuosina työskennelty ainoastaan satunnaisesti. Suurin käyttäjäryhmä oli ollut hirvilahtelaisen Niittykummun kyläseuran miesosasto, joka oli vuokrannut kaivuria kunnalta ja tehnyt sillä keikkoja viikonloppuisin. Ongelma piili nyt siinä, että Niemi oli puolivahingossa puoltanut koneen kauppaamista Maansiirto Nieminen & Sisko Oy:lle. Kaivurista myös kiinnostunut Niittykummun kyläseuran miesosasto oli saanut tiedon lehdestä. "No, heitetään lanttia, jos ei muuta keksitä", ähisi kunnanjohtaja työhuoneessaan. Yllättäen Niemen oven taakse ilmestyi Kukkaniityn sanomien toimitussihteeri Ilpo Ojanen yhdessä Hirvilahden liikuntasihteeri Pirkko Mäen kanssa. Ojanen tuli kunnanjohtajan pöydän eteen ja pyysi tätä nousemaan ylös. Niemi hilasi ahterinsa penkistä ja käveli Ojasen kanssa keskelle huonetta. Sillä välin Pirkko Mäki meni seisomaan kunnanjohtajan norjalaiselta ystävyyskunnalta lahjaksi saaman kaapin taakse. "Nyt lauletaan!" kiljaisi Ojanen. "Kaapin takana on nainen", alkoi Ojanen hoilottaa mukaellen Matin ja Tepon Kaiken takana on nainen -hittiä. Kunnanjohtaja Niemi ryhtyi tapailemaan sanoja hieman jäljessä, kunhan hämmennykseltään ehti.

Syksyn ensimmäiset lehdet leijuvat hiljalleen alas maahan. Yksi irrottautui koivusta, teki kierteitä tuulen avustuksella, lennähteli levottomasti ja putosi asfaltille. Heti perään luuta heitti lehden kasaan. "Shhhhhhhh", kuului harjaksista, kun kauppias Reijo Kuoppala lakaisi liikkeensä pihaa. Parkkipaikalla kiljahtivat auton jarrut. Kuoppala nosti katseensa maasta. Pihaan ajaneesta autosta nousi rumpuopiston rehtori Jokinen. Suurikokoinen musiikkimies sai vaivoin kammettua itsensä ulos pienestä Skodastaan. "Kas päivää!" huikkasi Jokinen ja suoristeli housujaan. "Hei, hei!" vastasi kauppias Kuoppala. Rehtori Jokinen asteli sisään kauppaan ja suunnisti suoraan hedelmäosastolle. Kuoppala käveli muutaman askeleen jäljessä. "Kot!" kuului yllättäen kauppiaan suusta. Jokinen käännähti ja katsoi kysyvästi Kuoppalaa. "Kot! Kot! Kotiiiiiiiit!", kauppias huusi. Kuoppala häkeltyi itsekin tilanteesta ja yritti pistää käden suunsa eteen äännähtelyt peittääkseen. "Jokaisessa meissä asuu pieni kana", selitti kauppias kotkottelun lomassa ympärille kerääntyneelle asiakasjoukolle ja poistui takahuoneeseen.

Kesä alkoi hiljalleen vaihtua syksyksi. Tarkkasilmäisimmät kulkijat olivat jo nähneet kellertävien lehtien leijailevan puiden oksilta alas maahan. Hirvilahti nautti vielä korkealta porottavan auringon säteistä. Kauppias Kuoppala hääräili myymälänsä edessä, asiakkaita valui verkalleen sisään ja ulos. "Hrrr, hrr", kuului kunnanviraston yläkerrasta. Ala-aulan läpi paperipinkan kanssa pinkaissut liikuntasihteeri Pirkko Mäki pysähtyi kuuntelemaan korkeuksista kaikuvaa yninää. "Mitä ihmettä siellä tapahtuu?" hän mietti itsekseen ja päätti ottaa asiasta selvää. Ääni tuntui voimistuvan kunnanjohtajan huoneen oven lähistöllä. Mäki aukaisikin oven nopealla kädenliikkeellä. Kunnanjohtaja Keijo Niemi pelästyi yllättäen tullutta vierasta ja oli pudota pöydältä. "Mitä ihmettä sinä teet?" kysyi Pirkko Mäki. "Harjoittelen", vastasi kunnanjohtaja tarmokkaasti. "Voin selittää sinulle, sulje ovi ja istu alas", pyysi kärpäspukuun pukeutunut Niemi. "Hyvä Pirkko. Asia on nähkääs niin, että tämä meidän tuorein seudullinen projektimme, Ahvenen Matkat on hieman hämärä. Äläkä vain kysy mitään, koska olen itse aivan pihalla. Joku matkailujuttu tämä ilmeisesti on. Olen kuitenkin päättänyt ottaa asiasta selvää. Aion osallistua projektityöryhmän seuraavaan kokoukseen, mutta en suinkaan julkisesti. Tarkoituksenani on olla kärpäsenä katossa, siksi harjoittelen", selitti kunnanjohtaja.

Hirvilahdella vietettiin aurinkoista kesäpäivää. Ole heinäkuun alku. Taivas oli pilvetön. Porotti täydeltä terältä. Kauppias Reijo Kuoppala seisoi liikkeensä edessä. Sihteeri Sylvi Kuuskajaste vietti siestaa kunnantalon portailla. Ihmiset hymyilivät. Torilla seisovan jäätelökioskin edessä oli jonoa. Kunnanjohtaja Keijo Niemi nojaili virastotalon yläaulan kaiteeseen. "Oot voimani mun ja tahtoni mun sä tahdot täyttää", Hirvilahden ykkösmies lauloi. "Heh. Keksinpä hyvät sanat", Niemi myhäili itsekseen ja jatkoi tutun iskelmän vääntelyä mielessään. Yllättäen hän höristi korviaan. Kuului kova kopina. Keijo Niemen katse vaelsi portaita pitkin alakertaan. Käytävän ohitse vilahti Kopina-Kaijana tunnettu nuorisotoimensihteeri Kaija Hyvänen. Liikanimi johtui korkokenkien klipsutuksesta. Kaija oli tunnettu piikkikantaisistaan, jotka nähtiin tyylilleen uskollisen tädin koivissa niin nuorisotoimen kesäretkillä kuin puutarhatöissäkin. "Kui toi jaksaa aina pingottaa?" Keijo Niemi mietti itsekseen. Kunnanjohtaja havahtui ajatuksistaan, kun yllättäen pimeni. Niemi hilautui ikkunan ääreen ja raotti säleverhoa. Aurinko oli peittynyt pilvien taakse. "Taitaa tulla ukkonen. Kyllähän tässä jo hellettä olikin", kunnanjohtaja pohti. Yllättäen Niemen ohi singahti hahmo, joka jatkoi matkaansa edelleen hänen työhuoneeseensa ja suoraan pöydän alle. Kunnanjohtaja säntäsi tulokkaan perään. "Mitä himpskattia? Hei, kuka olette ja mihin luulette menevänne?" Niemi huuteli juostessaan. "Ai jaa, sinä se olitkin", kunnanjohtaja huokasi helpotuksesta. Pöydän alle syöksynyt vieras paljastui rumpuopiston rehtori Jokiseksi, joka pelkäsi ukkosta yli kaiken. "Moi!" huikkasi musiikkimies pöydän

Leppeä alkukesän tuuli pöllyytti hiekkaa Hirvilahden kaduilla. Kylällä oli liikettä. Maanantaipäivä oli saanut kaikki eläkeläiset lähtemään kauppareissulle. Hyllyjen kiertelyn lomassa vaihdettiin kuulumisia. Jos pisti kymmenen metrin etäisyydellä kunnantalosta korvansa maahan ja kuunteli, soi päässä harppovien askelten ääni. Rumpupiston rehtori Jokinen oli juuri tullut virastosta ulos ja käveli päättäväisesti opinahjolleen päin. "Voi himpskatti", kuului jo matkalla. Rehtori Jokinen oli vihainen, koska rumpuopiston oppilaspaikkoja oli päätetty vähentää. "Minä vielä näytän", kuului kävelijän suusta. "Aloha, alla! Nyt vähän vikkelästi tänne näin. Hip-hop, koipea toisen eteen!" kutsui Jokinen henkilökuntaansa. Hetkisen kuluttua hänen huoneessaan seisoi sekalainen joukkio. "Nyt on kuulkaas tilanne sellainen, että jotkut lähtee ja toiset jää. Meiltä on otettu oppilaspaikkoja pois, joten olen päättänyt hoitaa supistukset lakkauttamalla osastoja. Patarumpujen opetus loppuu seuraavan kuukauden alussa, samoin lautasten kiillotuksen opetus. Kaksi siis lähtee", Jokinen totesi. "Ai niin. Voidaanhan me joitain kursseja lopetettavista oppiaineistakin pitää. Vaimoni Raija on luvannut tulla talkoilla auttamaan", jatkoi Jokinen. "Eikös se teidän Raija ole ammatiltaan toimistonhoitaja? Mitä se rumpujensoitosta tietää?" kuului epäilevä ääni. "Ei mitään. Mutta häntä kutsutaankin vierailevaksi luennoitsijaksi, jolla on uusia visioita rumpujen soittamisesta", vastasi Jokinen. Kunnanjohtaja Keijo Niemi pyöritteli virastotalolla päätään. "Taidan muuttaa jonnekin kauas", hän mutisi. Niemi suri bridge-kerhonsa kohtaloa. Muutaman kaverin kanssa he olivat taannoin perustaneet

Kevät oli Hirvilahdessa jo pitkällä. Linnut lauloivat, puiden hiirenkorvat kertoivat lehtiasun valmistumisesta ja aurinko loimotti iltaisin yhä pidempään. Ei kuitenkaan paistetta ilman varjoa. Harmaan epäilyksen verhon Hirvilahden kevääseen loi karkkihimo. Pienen kylän nuoriso oli huhupuheiden mukaan ryhtynyt syömään makeisia enemmän kuin napa vetää. Myös hammaslääkäri oli temmattu sotkuun, koska hänen väitettiin vaitiolollaan siunanneen alkaneen purukalustojen rappeutumisen. "Minkäs mä sille voin, jos penskat haluaa nameja vetää. Oma on häpeensä", väitettiin tohtorin sanoneen. Naapurikaupunki Kukkaniityssä pohdittiin aivan toisenlaisia ongelmia. "Mani toolks ja manista toolkataan", tokaisikin eräs ikiaikaisiin keskustelunaiheisiin kyllästynyt paikallisen konditorian pullajonossa kerran. Kaupunkilaisten keskuudessa närää aiheuttivat erityisesti Kukkaniityn hallintorattaan taannoin tekemät päätökset. "Outoa, outoa", mutisi mies konditoriassa. Hallinnossa oli nimittäin päätetty kustantaa koko kaupungin tekninen toimi opintomatkalle Ruotsin-laivalle. Syksyllä järjestettävällä reissulla on tarkoitus tuijottaa paatin kampiakselia kolmen hengen ryhmissä vuorokauden ympäri. Akselin pyörähdyskerrat lasketaan muistiin, kirjataan ruutupaperille ja verrataan kaupungin ruohonleikkurin takapyörien akselien pyörähdyskertoihin. Myöhemmin tulokset esitellään mm. kaupunginjohtaja Reija Kulkkoselle ja kaupunginhallitukselle. Tutkimuksen tarkoituksena on verrata erilaisten akselien tekemiä pyörähdyksiä ja tutkia akselimateriaaleja. Laivamatkan lisäksi hallintokoneistosta putkahti keväällä esitys, joka kannattaa ylikulkusillan rakentamista Hirvilahden-tielle. "Kun ei ne marjastajat kai pääse muuten tien toiselle puolelle syksyisin", tuumasi konditoriassa seisoskellut mies ja kaatoi kahvia kuppiinsa. "Phuh-huuh", kuului Hirvilahden yössä. Naksu Orava jolkotti

Pieni kylä valmistautui ottamaan kevään vastaan. Pyörätiet sulivat talven lumista kovaa vauhtia ja sauvakävelijöitä sekä muita lenkkeilijöitä näkyi, ihan sama minne katseensa käänsi. Tuntui, että elämä oli sellaista tavallista, ei mitään kerrottavaa, muttei kuitenkaan tylsääkään. Pienen kylän uutterat abiturientit olivat urakkansa suorittaneet, ainakin toistaiseksi, ja kaikki odottivat toukokuun saapumista, silloinhan tulisi varmistukset arvosanoille. Toisaalta abit eivät ehtineet sitä paljoakaan murehtimaan, sillä heillä oli jo kova kiire lukemaan tuleviin pääsykokeisiin. Nämä Hirvilahden abithan olivat kuuluisia juuri uurastuksesta koulun eteen ja loistavasta yhteishengestä. Henki loisti vieläkin, vaikka koulu olikin jo loppu. Abit soittelivat toisilleen joka päivä, olivat tekopirteitä ja jaksoivat kuunnella toisiaan, vaikkei asia kiinnostanutkaan tippaakaan. Hirvilahdella oli myös uusi ilmiö. Kaikki kylän vanhukset olivat ryhtyneet keräämään intohimoisesti Kauniit ja rohkeat -kortteja. Korteista syntyi oikein tappelu kylän vanhimpien kesken. Kaupoissa oli vilkasta, sillä eläkeläiset jonottivat tyhjyyttä ammottavien Kauniit ja rohkeat -korttilaatikkojen luona, pommittaen myyjää kysymyksillä. "Milloin saadaan lisää kortteja? Mitä muuta Kauniit ja rohkeat -esineitä teillä on?." Kaikki kaupan myyjät olivat hermoromahduksen partaalla. Kauniit ja rohkeat -epidemia ei ollut vain Hirvilahden kunnan ongelma, sillä hysteria levisi koko maan laajuiseksi. Ikäihmisten lapset ja lapsenlapset, parhaimmassa tapauksessa lapsenlapsenlapsetkin olivat kaikki neuvottomia, kun isoisät ja -äidit laittoivat kaikki rahansa Kauniit ja rohkeat -sälään. Onneksi pienessä

"Yhtenä aamuna, heräämme onnettomuuspaikalta", hyräili yrittäjä Pekka Yli-Kieppi radiosta kuullutta hittikipaletta mielessään. Ulkona aurinko loi häikäisevän valonsa talvisen sunnuntai-iltapäivän lumiseen maisemaan. Yli-Kieppi oli vaihteeksi melko hyvällä tuulella. Viikon viimeisenä päivänä hän useimmiten kuitenkin tunsi sanoinkuvaamattoman suurta ärsyttävyyden tunnetta. Oikeastaan Yli-Kieppi vihasi koko viikonloppua. Hän tunsi perjantaista sunnuntaihin itsensä hyvin turhautuneeksi. Yrittäjä aisti itsessään vanhan nalkuttavan tuplakiekon, joka soi venyvällä äänellä vanhoja iskelmiä. Yhtä tuskaisesti kuin kirskuva vinyyli. Ai mitä? Ei hän oikein tiennyt itsekään. Pekka Yli-Kiepin toivottomat tunteet johtuivat hänen ystäväpiiristään. Parhaat kaverit olivat tarkoituksellisesti syrjäyttäneet hänet. Tuttavat ottivat Yli-Kieppiin yhteyttä vain tarvitessaan häntä. Hänestä haluttiin imeä kaikki hyöty irti. Erittäin outoa oli, että työ tehtiin vielä perin läpinäkyvästi. "Tunnenkohan vain todellisia idiootteja?" Pekka kyseli itsekseen. Erityisen suivaantunut ja loukkaantunut Yli-Kieppi oli hänen 50-vuotispäivänsä kohtalosta. Moni tuttava oli ennen merkkipaalua pukannut yrittäjää olalle ja tokaissut: "No niin, Pekka. 50-vuotispäivänäsi pidetään oikein kunnon pirskeet." Yli-Kieppi oli lausahduksista innoissaan. "Todella mukavaa, että ystävät näin yllättävät." Totuus oli kuitenkin lupauksia karumpi. Yli-Kiepin 50-vuotispäivänä kaikki tuttavat olivat mystisesti hävinneet. Pirskeet olivat pystyssä. Yli-Kieppi ei ollut kutsulistalla. Yrittäjän 50-vuotispäivästä alkoi katkeruuden kierre. Ystävät eivät enää kutsuneet Yli-Kieppiä minnekään. Pekka tunsi olonsa vaivautuneeksi, sulkeutui ja erakoitui hiljalleen. Hän ei halunnut tunkeutua kenenkään seuraan väkisin. Yli-Kieppi oppi

Pienessä kylässä tapahtui. Kaikki olivat kuohuissaan. Lastentarhanhoitajien palkkoihin piti saada korotus, eikä mitään muuta keinoa keksitty kuin nyhtää hoidettavilta. Tietysti tässä tapauksessa lapsien vanhemmilta. Kaikki miettivät uusia ideoita, mutta lastentarhan johtaja Kirsti Puromaan mielestä korotukset vain näyttivät, ettei pieni kylä ollut muita kyliä huonompi. Nyt kaikki vain saisivat kärsiä siitä, että haluttiin olla samanlaisia kuin muut. Toinen vaihtoehto olisi, että yhtään uutta lasta ei hoitopaikkoihin voitaisi ottaa. Kaikki tämä kuohutti pienen kylän ihmisiä. Samaan aikaan pienen kylän uudet abiturientit suunnittelivat tulevaa penkkaripäiväänsä. Heillä oli hirveät paineet, sillä he tiesivät, etteivät he pystyisi voittamaan hienoudessa edellisen vuoden abeja. Ei edes perinteinen video ollut samaa luokkaa kuin edellisillä. Miten he pukeutuisivat? Mitä pitäisi tehdä erilaisesti? Vaikeita päätöksiä, mutta ei mahdottomia. Ovathan he sentään uuden vuosituhannen ensimmäiset abiturientit, joiden paidoissakin lukee ABI 00. Heille ei mikään ole mahdotonta, koska he tietävät, ettei heidän yhteishenkeä voita mikään. Kaikki eivät sitä tiedä, mutta tarkkailija pienessä kylässä on seurannut, että niin pintapuolista on yhteishenki. Silti on pakko esittää sitä ylitsepursuavaa epämuodostunutta yhteisymmärrystä. Mikään ei suju, mutta kaikkien on luultava, että asiat luistaa. Eihän täydellisyyttä voi rikkoa. Tarkkailijan mielessä kävi sananlasku "moni kakku päältä kaunis..." Pieni kylä eli, kaiken tämän keskellä, muutosvaihetta. Johtajat olivat muuttuneet. Samoja ihmisiä,

Pienessä kylässä oli aivan tavallinen talvinen lauantaiaamu. Siis oli, koska rauhallisuus ei kestänyt edes puoleenpäivään. Perjantai-iltana varsinkaan nuorisolla ei ollut Hirvilahdessa tekemistä. "Täällä mitään oo. Kotona täytyy nyhjöttää." Tekemisenpuutteesta huolimatta ainakin diskoiltoina sadat jalkaparit osasivat suunnistaa nuorisotalolle. Siinähän sitä tekemistä. Yhteisiä bailutempauksia järjestettiin edelleen kunnankin toimesta, vaikka edellisenä syksynä poliisi oli joutunut keskeyttämään yhden liian riehakkaaksi yltyneen diskon. Eivätkä teinit taittaneet teknoa julkisissa tiloissa pelkän mehun voimalla. Vettä väkevämpää hölskyi pulloissa ja sen tiesivät myös järjestäjät. Vastuutaho oli tietoinen myös siitä, että se katsoi lotraamista laittomasti sormien läpi. Lauantaiaamuna kunnanjohtaja Keijo Niemi oli herännyt aikaisin. Yhdessä Reijo Tilkkosen ja Pirkko Mäen kanssa he aikoivat toteuttaa huikean suunnitelman. Keskelle Hirvilahtea, lähelle Tilkkosen kauppaa, oli pystytetty suurikokoinen limsapullo. Kaikki kolme ahtautuivat pulloon juuri ennen puoltapäivää, sillä tasan kello 12.00 alkoi suuri kunnan raittiuttamiskampanja. Hirvilahden rumpuopiston rehtori Jokinen soitti poikansa Kaarlon uudelleen sanoittamia ryyppylauluja. "Kantakaa pullot pois vaan", huusi Jokinen kuuluvalla äänellä. Tilaisuudessa puhui myös virkavallan edustaja, joka esitti huolestuneena näkemyksensä holtittomasta alkoholinkäytöstä. Niemi, Tilkkonen ja Mäki seurasivat koko tietoiskun Muumipullostaan. Ulkona olleet eivät kuulleet, mitä sisällä puhuttiin, mutta käsiohjelman mukaan kolmikko luki vuorotellen ääneen Riikka Kataja-ahteen runoja. Lausuntavuorossa olleen piti nousta seisomaan.

"Reeo-ise-ree-eeeoo", kaikui Hirvilahden marraskuisessa aamussa. Harmaa usva leijui keskustan vieritse kulkevalla joella, kun liikuntasihteeri Pirkko Mäki yritti laulaa Harry Belafonten tavoin banaaninlastaajista. "Tästä mitään tule", Mäki murisi ja polki kiihtyvällä tahdilla kohti kunnanvirastoa. Saavuttuaan työmaalleen, osui liikuntasihteerin katse yläaulan pöydällä lepäilevään Kukkaniityn Sanomaan. Lehti oli jo muutaman päivän vanha, eikä mainoksia pursuavalla kannellaan houkutellut etsimään ajankohtaista tietoa. Mäki kuitenkin päätti tutkia aviisia ja suunnisti huoneeseensa. Viraston käytävillä oli hiljaista. Kunnanjohtaja Keijo Niemi laahusti ajoittain paikasta toiseen, kuin anteeksipyydellen. Hänen kävelytyylistään kiersikin työpaikalla muutama legenda. "Jaaha, nytky-Niemi siellä taas vaappuu", kuiskasi keskusneiti tulostimen mustekasettia tuomaan tulleelle virkailijalle. "Portaiden päästä kuuluu laahaus, kyseessä ei ole kaahaus. Missä ihmeessä ne paperit viipyy? Ai, K. Niemi siellä paikasta toiseen siirtyy", työkaveri kikatti takaisin. Hiljaisuus rikkoutui yllättäen kovaan huutoon. "Iiiiiiiiiiiii-yhyyyyyy", kuului liikuntasihteerin työhuoneesta. Sihteeri Sylvi Kuuskajaste juoksi nopeasti selvittämään vingahduksen alkuperää. Liikuntasihteeri Pirkko Mäki pillitti pää käsiin nojaten pöytänsä ääressä. "Mä en kestä, lempitoimittajani Timo Kakkunen lähtee Kukkaniityn Sanomista", hän huusi. Mäen purkauksen vuoksi koko kunnantalon väki kiinnitti huomionsa naapurikaupungissa väkerrettävän paikallislehden tuoreimpiin kuulumisiin. Alkoi sitkeä arvuuttelu Kukkaniityn Sanomien tulevaisuudesta. Juuri kesällähän lehden toimitussihteeri Ilpo Ojala oli saanut kenkää. Pikkujoulut alkoivat olla lähellä. Hirvilahdella oli muutaman päivän ajan liikkunut juoru rumpuopiston rehtori Jokisesta. Väitettiin, että

Olen vierailija pienessä kylässä. Kukaan ei tosin tiedä minusta mitään, ei edes nimeäni, sillä elän melko salaperäisesti. On suoranainen ihme, ettei kukaan tiedä asioistani mitään, sillä pienessä kylässä juttu kulkee ja leviää kuin kulovalkea. Tarkkailen koko ajan mitä kylässä tapahtuu. Merkitsen jokaisen näkemäni jutun pieneen punaiseen vihkooni ja joka ilta kertaan päivän tapahtumat. Erään päivän kohdalla luki: Olin kävelyllä kylän toisella laidalla, kun saavuin suuren väkijoukon keskelle. "Mitä ihmettä tapahtuu?", mietin itsekseni. Tuntui kuin olisin yhtenä todistamassa maailmanluokan ihmettä, sillä pidettiinhän paikalla monia puheita ja aika kului mukavasti. Mutta tarkemmin asiaa tutkittuani olinkin vain uuden autotien avajaisissa. Oli suoranainen ihme, että näinkin pienestä kylästä löytyy näin paljon ihmisiä katsomaan, kuinka uusi T-risteys tuottaa päänvaivaa kaikkine liikennemerkkeineen ja -sääntöineen. Ja etenkin ne istutukset pistivät silmääni. Oli hienoa havaita, kuinka risteykseen oli istutettu suloisia kuusentaimia. "Kyllä ne ovat kauniita, mutta entä muutaman vuoden kuluttua, kun kuuset estävät autoilijaa näkemästä kunnolla?" ajattelin ja kävelin pois. Seuraavana päivänä: Olin taas kävelyllä. Pidän kävelemisestä. Sattumalta huomasin ison ilmoituksen jo perinteeksi muodostuneesta kylätapahtumasta. Ajattelin, että on hienoa kuinka kylän päättäjät ajavat kyläläisten etuja ja yrittävät tehdä paikasta mahdollisimman hyvähenkisen. Kuulin kuitenkin aikaisempien vuosien juhlista eräältä tuttavaltani (siis ainoa ihminen, joka minut täällä tuntee). Täytyy sanoa, että

Syksyinen viima puhalsi Hirvilahden keskustan teillä ja pöllyytti kesän viimeisiä tomuja ympäriinsä. Lapset olivat palanneet kouluun ja vähäiset kesäasukkaat matkanneet kaupunkiin. Kylä valmistautui paneutumaan talviunille. "Ja sehän ei muuten käy!" kuului jämäkkä huuto Hirvilahden rumpuopiston rehtorinkansliasta. Ääni kaikui kivisen rakennuksen käytävillä pitkään. Sen voima oli mahtava. Siivoojan luuta sai roimasti lisää vauhtia, kapulat hikosivat rumputunnille saapuneiden penskojen käsissä ja talonmiehen verkkaisesti käyvät askeleet tihenivät sanojen tahdissa. Rehtorinkanslia oli tila, johon saavuttiin nöyrinä ja kunnioitusta osoittaen. Massiivisen pöydän takana istui kaksimetrinen miehenköriläs. Lähes kaikki kutsuivat häntä rehtori Jokiseksi. Poikkeuslupa puhuttelukäytäntöön oli myönnetty ainoastaan miehen vaimolle Raija Jokiselle sekä pariskunnan pojille, Kaarlo ja Aleksi Jokiselle. Mutta se ääni... Perimmäisen komeron perillä vielä kaikui rehtorin kieltävä vastaus vaimon pyyntöön käydä kotimatkalla kaupassa. "Mä mikään kauppa sille ole", Jokinen hymisi huoneessaan. Rumpuopiston rehtori oli henkilö, jonka olemuksesta liikkui Hirvilahdella monenlaisia huhuja. Erään legendan mukaan hän oli voimakkaasta julkikuvastaan huolimatta sisältä hyvin hauras. Oli hetkiä, jolloin massiivinen basso ei jyrissyt kauhakuormaajan lailla. Kylän juorukellona tunnetun Lyyli Seivosen kertoman mukaan Jokisella oli tapana teipata partaansa. Rehtori nimittäin oli todennut, ettei edes uusimmilla kolmiteräisillä höylillä saanut aikaan hänen hipiälleen sopivaa ajotulosta. Niinpä hän oli päättänyt ryhtyä pörröisen parran kantajaksi. Seivonen kertoi naapurin Jaakkosen kerran nähneen, miten Jokinen

Kesä Hirvilahdella oli ollut vaikeaa aikaa. Paikallista, rutikuivaa huvielämää eivät onnistuneet piristämään edes paikallisen anniskeluravintolan järjestämät tikkaillat. "Raimo oli edelleen heittämätön", kuten kylällä horistiin. Naapurikaupungin kohu-uutinen toi kesään oman säväyksensä. Kukkaniityn Sanomien toimitussihteeri sai kenkää. Useissa seudun paikallislehdissä tempaus ohitettiin kumartelemalla, mutta Pekka Yli-Kiepin hallitsema Hirvilahden Seutu näki asian toisin. Julkaisu pyrki muutamaan otteesee sohaisemaan kusiaispesää, mutta ilmapiiri oli jo muuttunut liian passiiviseksi. Kenties hirvilahtelaiset ja kukkaniittyläiset olivat kyllästyneet kaikenlaiseen monitasoiseen journalismiin. Nk. keltaisen lehdistön maihinnoususta ja paikallisten julkaisujen likasankopäähänpistoista oli alueella kohistu seminaaria myöten. Loppukesän huipputapaus oli Kukkaniityn kaupunginjohtajan Reija Kulkkosen 30-vuotissyntymäpäivä. Myös paikallislehdet huomioivat Kulkkosen ja koko seudun yhteisen ilonaiheen. Kukkaniityn Sanomien vt. toimitussihteerikin teetätti jollakulla alaisellaan massiivisen haastattelun. Sivutolkulla tekstiä Kulkkosesta. Määrä ei kuitenkaan aina vastaa laatua. Kukkaniityn Sanomien kirjoitus pursuili kummallisia virheitä otsikkoja myöten. Vt. toimitussihteeriä ei kuitenkaan saatu tilauksistaan vastuuseen, sillä Ilpo Ojalan seuraaja vaihtui tiuhaan, eikä kukaan enää muistanut viime viikkoisen tuuraajan nimeä.

Alkukesä oli Hirvilahden seudulla ollut lähtemisten aikaa. Elinkeinotoimensihteeri Jukka Alanen sai tarpeekseen ja hakeutui töihin naapurikaupunkiin. Suvivirren soitua ala-yläaste-lukion ovet alkoivat paukkua opettajien löydettyä uusia työpaikkoja. Jäipä joku eläkkeellekin. Myös naapurikaupungissa Kukkaniityssä tapahtui. Hirvilahti ja Kukkaniitty ovat läheiset rajanaapurit. Kaupassa käydään rajojen yli ja yhteistyö toimii ainakin ajatuksissa. Yli sata vuotta Kukkaniityn Sanomat on tarjonnut tietoa hirvilahtelaisillekin. Lehti on tiukasti pienen piirin hallinnassa. Jos sisäänpäin lämpiävän poppoon sattuu suututtamaan, voi saada kenkää. Kukkaniityn Sanomien toimitalossa kaupungin keskustassa oli hiostava tunnelma. Osa toimittajista kulutti aikaansa kahvihuoneessa juoruamalla. Jokunen pakersi työpisteensä ääressä ja yritti vääntää tekstiä uuteen painotuotteeseen. Toimitussihteeri Ilpo Ojala ei tehnyt enää töitä lehden eteen. Hänen huoneessaan oli pari ruskeaa pahvilaatikkoa. Niiden takaa kuului kovan huhkinnan ääniä. Ojalalle oli juuri ilmoitettu, ettei hänen palveluksiaan enää tarvita. "Mitä minäkin tein?", toimitussihteeri pohti itsekseen. "Ehkä se olikin kiinni siitä, etten tehnyt mitään", hän oivalsi. "Lehti on tiukasti pienen piirin hallinnassa."

Kauppias Reijo Kuoppalan liikkeen ovi pysyi visusti kiinni, vaikka lauantai-iltapäivä oli vasta puolessa. Kello näytti kolmea. Kaupassa tehtiin inventaariota. Kuoppala oli tunnettu ahkeruudestaan ja huhki nytkin hiki hatussa myyjien apuna hyllyjen keskellä. Olikin oivallinen aika ynnäillä kaupan tavaratilannetta. "Aina voi vain parantaa. Suunta ylöspäin", mietti Kuoppala keksimäänsä mottoa ja myhäili. Hän oli onnellinen mies. Olihan hän ollut vaimon kanssa juuri talvella pitkällä hiihtolomalla Lapin hangilla. Reissun päälle kaupalla vietettiin syntymäpäiviä. Liike täytti viisi vuotta. Sen kunniaksi Reijo Kuoppala moiskautti hellän pusun jokaisen naisasiakkaan poskelle. Miehiä hän kätteli. Hiki vain virtasi, kun Kuoppala punoitti mustassa puvussaan kahvipöydän vieressä. "Niin ne vuodet vierivät", kauppias mietti hiljaa itsekseen. Keväinen viikonloppu hujahti nopeasti ja maanantaina oli aika palata arkeen. Kunnanjohtajan olemuksesta kajasti vapaapäivien raastavuus. Keijo Niemen takaraivossa oli hiukset pöllyyttänyt tyynynpainauma. Mies tuoksui tunkiolta ja korvakuulolla ei hänen ääntään olisi erottanut kymmenen päivää putkeen hoilanneesta Paula Koivuniemestä. "Tuokaa joku kuppi kahvia", Niemi raakkui pöytänsä takaa käytävän arkeen ja kaivoi aspiriinia pöytälaatikostaan. "Tässä kahvia Keijo. Jukka muuten taitaa tehdä lähtöä", sanaili kunnanjohtajan huoneeseen kiireesti ravannut sihteeri Sylvi Kuuskajaste. Elinkeinotoimensihteeri Jukka Alanen toden totta teki lähtöä. Pahvilaatikoita lojui pitkin tunnetun projektinvetäjän huonetta. Kalju vain kiilteli auringonsäteiden iloisessa leikissä, kun Alanen huhki tavaroitaan paketteihin ja suunnitteli uutta

Pääsiäiseen valmistautuva Hirvilahti kylpi kurasohjossa. Vesi valui ohuina noroina talojen katoilta. Kylmät pisarat tipahtelivat myös yhden koon lähikaupan ulko-oven katoksen päältä. "Voi, voi. Minkä menivät tekemään", sadatteli kauppias Reijo Kuoppala ja pyyhkäisi harjalla paljasta asfalttia. Kivet sinkoilivat kauemmaksi myymälän uksesta. Pihalla nökötti autoja, mutta mikään ei ollut niin kuin vielä pari kuukautta sitten. Silloin parkkipaikka oli täyteen ahdettu. Nyt osa kulkupeleistä huristeli Elannon myymälän tiloihin avattuun Rabattiin. Kuoppala saattoi juuri ja juuri erottaa uuden kilpailijan mainosvalon hohtavan pienen metsän takaa. "Hitto. Kuule Irma, ehkä meidänkin pitää harkita aukioloaikojen pidentämistä. Nuo tuolla Rabatissa taitavat olla avoinna joka päivä iltakahdeksaan", huuteli pettynyt kauppias myymäläpäällikölle. Yrittäjä Pekka Yli-Kiepin luona soi ovikello. Mahtava mies raahasi itsensä lähemmäksi eteistä. Oven takana seisoi tummapukuinen herra. "Hyvää päivää. Oletteko Pekka Yli-Kieppi?", tulija uteli. "Sellaiseksi minua on haukuttu", vastasi kunnanviraston puuhista harmistunut Yli-Kieppi viattomalle vieraalle. "Hyvä, sillä minulla on sinulle tarjous. Olen kuullut, että havittelet tonttia lähelle keskustaa nousevalta uudelta asuinalueelta. Minä olen Raimo Uusi-Tyrä ja yritykseni on saanut tehtäväkseen profiloida alueelle näyttävän mainoskampanjan. Ehkä meillä voisi olla jotain yhteistä", ounasteli mies ja ojensi kätensä kohti Pekka Yli-Kiepin räpylää. Miesten kädet kohtasivat. Yli-Kieppi hymyili hiljaa itsekseen. "Niin, ehkä meillä voisi olla jotain yhteistä." Kunnanvirastolta kantautui tasainen kirjoituskoneen naputus.

Kunnanjohtaja Keijo Niemi tuskaili paperipinkkansa takana pienessä virkahuoneessaan virastotalon yläkerroksen perällä. Hän oli juuri palannut pitkältä sairaslomalta. Selkä oli vihoitellut pitkään. "Perkeleen tuoli", kunnanjohtaja ähisi ja puhisi. Kenties virastotalolle joskus saataisiin paremmat ahterinaluset. "Vaikka sellaiset Alvar Aallon letkeät nojatuolit", Niemi huuteli huoneeseensa hiippailleelle elinkeinotoimensihteeri Jukka Alaselle. Ilta-auringon kajastuksessa viraston ikkunasta välkkyi kahden hikisen otsan kimallus. "Täällä me työmyyrät vain aherramme. Miksei meistä pidetä, Keijo?" huokaili Jukka Alanen kunnan päämiehelle. "Enpä tiedä, enpä tiedä. Enkä oikeastaan välitäkään, kunhan vain liksa virtaa", Niemi röhötti päälle. Kunnanjohtaja oli kääntynyt elinkeinotoimensihteeriin selin ja katseli hiljaa valokuvaa. Siinä oli Keijo Niemen lisäksi kaksi kunnanvaltuutettua. "Ne olivat aikoja." Hirvilahden kunnan läpäisee persoonallisesti Kunnantieksi nimitetty väylä. Mutkainen asfalttipolku lähtee Valtatieltä ja kaartaa Poutajärven suojaisen Hirvilahden ohitse. Ainakin kylän nassikoiden mielestä tie tuntuu jatkuvan ulkomaille. Ihan niin pitkä ei Kunnantiekään sentään ole. "Tuopas ne hedelmälaatikot tänne", vinkkailee Kunnantien varressa häärivä kauppias Reijo Kuoppala myymäläpäällikkö Irma Tilkkoselle. Kuoppala on hiljattain muuttanut kauppoineen upouusiin toimitiloihin. Hän on perinteikkään Elannon myymälän lopetettua Hirvenlahden kahdesta kauppiaasta mahtavampi ja ainakin mummojen mukaan pidetympi. "Helkkarin musiikki karkottaa asiakkaat", Kuoppala tiuskii ja katsahtaa naapurin liikehuoneistoon. Pieni toimisto on sisustettu menevästi, mutta modernit ratkaisut ovat sittemmin jääneet päivittäisen kiireen suomien nauhojen, laatikoiden ja paperinippujen alle. Radio